Tähän osioon keräämme Antti Seppäsen jälkeläisten asuinpaikkoja Kannaksella ja muualla luovutetussa Karjalassa.  Otamme mielellämme vastaan tietoja ja kuvauksia sukuunkuuluvien asuinsijoista ja vaiheista luovutetulla alueella.

Muolaa / Saustalan alue

Nimi Saustala esiintyy useissa yhteyksissä, kun puhutaan Myhkyrilästä.   Saustala oli yhteisnimitys Punnusjärven etelärannalla sijaitseville Myhkyrilän, Oravalan ja Saavolan kylille.   Tätä kolmen kylän muodostamaa aluetta kutsuttiin aiemmin yhteisnimellä Saustala.   Sittemmin sen käyttö virallisissa yhteyksissä hävisi, mutta säilyi ihmisten puhekielessä aina sotaan saakka.  Himalan kylää ei varsinaisesti luettu Saustalaan kuuluvaksi, mutta samaan Punnusjärven etelärannan kyläjonoon se kuului ja sijaitsi itseasiassa yhtä lähellä Myhkyrilää kuin Oravala. 

 Saustalan nimi juontuu Saavolan kylästä, joka taas tulee kylän ensimmäisestä tilasta, jota viljeli Saavosen suku.    Samalla tavoin Oravala sai nimensä Oravaisen suvusta sekä Myhkyrilä kylän ensimmäisen asukkaan Simo Myhkyrisen perusteella.   Antti Seppänen rakensi pian tämän jälkeen toisen kantatalon, jonka jälkeläiset jäivät kylään elämään aina viime sotiin asti ja siten suku oli koko Saustalan vanhin suku.  Myhkyriset taas katosivat Punnusjärven rannalta, mutta heidän nimensä säilyi kylän nimessä. 

 Nykyisin Myhkyrilän, Oravalan ja Saavolan kylien alue on asumaton eikä niillä myöskään ole venäjänkielisiä nimiä.  Seudun hedelmälliset pellot ovat kyllä viljeltyjä ja etelärannalla, vanahan Saavolan tasalla näytti joitakin vuosia sitten rakennetun datshoja.   Venäjän federaatio sai muutamia vuosia sitten uuden lain, joka mahdollistaa entistä paremmin rantojen hyötykäytön vapaa-ajanvietossa.  Tämä tullee tulevaisuudessa muuttamaan myös Saustolan alueen hyötykäytön. 

 

Valkjärvi / Tarpila  

Myhkyrilän Seppäset ilmestyivät Valkjärven Tarpilaan 1840-luvulla.  Tarpila oli yksi Valkjärven noin viidestäkymmenestä kylästä.

Valkjärvi kuului Muolaaseen kappeliseurakuntana vuodesta 1648 lähtien.  Itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1738.  Valkjärvi oli ns. lahjoitusmaapitäjiä ja Tarpilankin pelloilla kahakoitiin kasakkoja vastaan donataari Blandovin oikeuksien valvojan Söderhjelmin hankittua heidät paikalle.  Valkjärvellä tilojen viimeiset perintökirjat jaettiin vasta vuonna 1902.

Valkjärven pitäjästä erotettiin vuonna 1914 Vuoksela omaksi kunnakseen.  Sen jälkeen pitäjän alue oli kooltaan noin 400 hehtaaria.  Talvisodan syttyessä kunnan asukasluku oli noin 7800 henkeä.  Liki 70 prosenttia kunnan väestöstä sai toimeentulonsa maanviljelyksestä.  Valkjärvi tunnettiin aikanaan erityisesti hevospelien, kiesien ja rekien valmistuksesta.  Niitä myytiin jopa Kannaksen ulkopuolella.  Tunnettu valkjärveläinen kiesienvalmistajia oli Rattaan suku, josta Tarpilaan tullut Juhana Seppänenkin otti puolisonsa.  Pari tapasi toisensa tosin toisessa Valkjärven kylässä, Päivilässä, missä olivat kumpikin palkollisina.

Juhanan perässä Valkjärvelle muutti myös hänen veljensä Ville Matinpoika.  Hän avioitui Varpu Matintytär Pekin kanssa.  Tämän naimakaupan ansiosta Villesä tuli talollinen Valkjärven Aliskalan kylään.  Pariskunta sai peräti kymmenen lasta, joista osa kuoli ajalle tyypillisesti jo lapsena.  Tämä sukuhaara eleli kuitenkin talvisotaan asti Valkjärvellä ja sitä edustaa myös yksi sukuseuramme perustajajäsen Olavi Seppänen. Hänen isänsä kaatui talvisodassa ja haudattiin kotipitäjänsä Valkjärven sankarihautaan, joka neuvostovallan aikana hävitettiin.  Nykyisein paikalle on pystytetty suomalaisten toimesta muistomerkki.  Olavi Seppänen päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen lopulta Jämsään, joka kuului niihin kuntiin, joihin Valkjärven evakot jatkosodan jälkeen asutettiin.

 

Siestarjoki  (Systerbäck)  

  Siestarjoki tuli erääksi Myhkyrilän Seppästen asuinpaikaksi Mikko Pietarinpoika Seppäsen muutettua kaupunkiin ja avioituessa  Fredrika Matilda Wikströmin kanssa. Fredrika Matilda oli Siestarjoen kivääritehtaan työntekijän, Johann Gustav Wikströmin ja  hänen vaimonsa Anna Tuomasen lapsi.  Fredrika kastettiin 30. toukokuuta 1885.  Kummeinaan olivat työmies David Hujula ja vaimonsa Anna. 

Siestarjoki kuului osana Valkeasaaren evankelis-luterilaiseen seurakuntaan.  Seurakunta erosi vuonna 1734 Toksovan seurakunnasta, jolloin myös sen kirkko valmistui.  Seurakunnan kirkonkirjat ovat säilyneet, mutta ne olivat pitkään sukututkijoiden tavoittamattomissa.  Nykyisin kirjat on kuvattu ja digitoitu mormonien toimesta.  Kirjat olivat aiemmin helposti luettavissa järjestön FamilySearch -nettisivujen kauttu.  Nykyisin käyttö vaatii rekisteröitymisen.  Valkeasaaren seurakunnan tietoja voi hakea myös mormonien sukututkimuskeskuksissa, joita on lahkon suurempien kaupunkien kirkkojen yhteydessä. 

Ruotsi kävi ns. suuren pohjan sodan Venäjää vastaan vuosina 1700 – 1721.  Tuon sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi menetti Karjalan kannaksen likimain samaa rajaa noudattaen, missä nykyinenkin rajalinja kulkee.  Pietari Suuri ei odottanut rauhan solmimista, vaan perusti Nevajoen suulle nimeään kantavan kaupungin.  Myöhemmin, vuonna 1714. hän perusti myös asetehtaan Siestarjoelle vajaan 40 kilometrin päähän maan uudesta pääkaupungista. 

Suomen sodassa 1808 – 1809 Venäjä valloitti Ruotsilta Suomen ja maa liitettiin valoittajan suuriruhtinaskuntana, joka sai Porvoon valitopäivillä 1809 autonomisen aseman.  Vuonna 1812 liitettiin ns. vanha Suomi eli Uudenkaupungin ja Turun rauhassa ( Hattujen sota) osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa.  Näin alueet aina Kymijokea myöten tulivat hallinnollisesti Suomen lakien alaisiksi.  Tämän muutoksen myötä myös Siestarjoki kuului kivääritehtaineen suuriruhtinaskuntaan. 

Vanhan Suomen liitoksessa jätettiin kuitenkin Kankaankylä edelleen keisarikunnan puolelle ja siitä tuli osa Pietarin kuvernementtia.  Siestajoen kivääritehdas kaiversi tsaarin hallintoa ja etenkin sen sotilaita.  Niinpä Siestarjoen asetehdas ja sitä ympäröinyt alue noin 14 neliökilometrin suuruudelta liitettiin vuonna 1864 keisarikuntaan ja Pietarin kuvernementtiin.  Vastineeksi Suomen suuriruhtinaskunnalle luvattiin pääsy ”sulalle merelle”.  Tämä lupaus toteutui vasta Tarton rauhassa  vuonna 1920.

Siestarjoesta, samoin kuin Terijoesta muodostui 1800-luvun loppupuolella huvila-alue.  Pietarilaiset rakensivat paikkakunnalle oman aikansa eliittihuviloita, tosin myös vaatimattomampiakin.  Siestarjoelle perustettiin myös vuonna 1898 kylpylä.

Siestarjoen kivääritehtaan maineikas tuote oli Mosin-Nagantin sotilaskivääri vuosimallia 1891.  Aseen suunnitteli eräiltä osin belgialainen Leon Nagant.  Tsaarin armeijan upseeri Sergei Mosin kehitti aseeseen uuden lukon ja panosten syöttömekanismin.  Ase sai nimen ”kolmen linjan kivääri” ja se korvasi Venäjän armeijassa aiemmin käytetyn Berdan -kiväärin.  Aseen kaliiperiksi tuli 7,62, josta muodostui myös standardi.  Siestarjoen asetehtaan lisäksi kivääriä valmistivat myös kaksi muuta maineikasta asetehdasta Venäjällä; Tulan ja Ishevskin tehtaat.  

Terijoki

Terijoesta tuli Myhkyrilän Seppästen erään haaran asuinpaikka vuonna 1921.  Tuolloin Valkjärveltä Venäjän keisarikunnan puolelle töihin siirtynyt Mikko Pietarinpoika Seppänen palasi takaisin isänmaahansa vaimonsa ja neljän Siestarjoella syntyneen lapsenssa (Karl, Ida, Elsa ja Pekka) kanssa.  Perheellä oli annettu jo lupa palata virallistakin tietä Suomeen, mutta tuohon aikaan tyypilliseen tapaan maiden välille kehitettiin diplomaattinen konflikti.  Niinpä perhe palasi Suomeen salateitse, kävelemällä sopivasta paikasta, Rajajoki, ylittäen kotimaan puolelle.  

Rajan ylitys tapahtui 18. maaliskuuta 1921.  Samana yönä kukistuivat Kronstadtin kapinaan nousseet matruusit ja hävinneen puolen pakolaisia tulvi Suomeen.  Muistellessaan tapausta perheen vanhin poika Karl Adolf (Kaarlo / Kalle) kertoi heidän etsineen suomalaisen rajavartijan, jonka kivääri tutisi kädessä oudot rajanylittäjät nähtyään.  Kenttäpuhelimella otettu yhteys vartiopäällikköön antoi aralle sotamiehelle ärtyneenä karjaistun ohjeen:  ”Laittakaa ne itse tulemaan tänne rajavartiostoon.  Ei täältä kukaan niitä jouda hakemaan.  Koko ranta on täynnä ryssiä.” 

 Perheen rajanylitys on dokumentoitu myös Kaino Tuokon teokseen ”Rajalla rauhatonta”.  Tosin kiireet bolshevikkeja paenneiden kapinallisten kanssa lienevät aiheuttaneet sen, että rajapäiväkirjaan tuli kirjattua kyseisen päivän kohdalle vain erään valkjärveläisen kivityömies Mikko Seppäsen nimi.  Muista perheenjäsenistä siinä ei kerrota mitään. 

Terijoki alue kuului osana Kivennavan kuntaan.  Emäpitäjästä se erosti itsenäiseksi kunnaksi  vuonna 1910.  Tosin Terijoen itsenäinen seurakunta syntyi jo muutamaa vuotta aikaiemmin eli vuonna 1904.  Terijoki oli muodoltaan kapea ja pitkänomainen, Suomenlahden rantaviivaa rajalle asti noudatteleva paikkakunta.  Pituutta sillä oli itä-länsisuunnassa  24 kilometriä ja leveyttä vajaat 10 kilometriä.  Terijoen  pinta-ala oli vain 123 neliökilometriä.  Terijoen hallitsevin piirre oli alueen  koko pituuden käsittävä, upea hiekkaranta.  Terijoki oli vuoteen 1939 asti Suomen eteläisin kunta. Pitäjälle antoi leimansa omalaatuinen, rehevä luonto.

 Terijokea on kutsuttu pohjolan Rivieraksi.   Ranta on tosin ajoittain kivikkoinen, mutta enimmäkseen  täynnä hiekkadyynejä.  Ranta-alueen leveys on noin 30-100 metriä.  Rannan kivikkoisuus lisääntyi neuvostovallan aikana,  koska silloisen Leningradin laita-alueilla sijaisevien soiden täyttöön imettiin merestä valtavat määrät hiekkaa.  Vanhat terijokelaiset olivat vanhoilla kotikonnuillaan vieraillessaan hämmästyneitä tästä muutoksesta.  

Terijokea voi perustellusti sanoa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomen eksoottisimmaksi paikkakunnaksi. Tsaarivallan eliitti vietti tuolloin keisarillista elämää pitsihuviloissaan Terijoen upeilla hiekkarannoilla.  Terijokelaiset elivät tuolloin pitkälti toisaalta huvila-asukkaiden ja toisaalta Pietarin suurkaupungin varassa.  Yhteydet Pietariin olivat tullirajasta huolimatta hyvin arkipäiväisiä ja elannon hankkimiseen liittyviä.  Tsaarinvallan eliitti toi Terijoelle kosmopoliittista loistoa ja mannermaista kimallusta.  Tämä kansainvälisyys säilyi osin myös vallankumouksen jälkeen. rehevä luonto olivat ainutlaatuista Suomessa.

Terijoen asukasluku oli vuonna 1939 8000 henkeä,  joista 7200 kuului luterilaiseen seurakuntaan.  Loput kuuluivat muihin uskontokuntiin ja siviilirekisteriin.  Terijoki oli paikkakuntana Suomessa siitä poikkeuksellinen,  että pitäjässä oli luterilaisen kirkon lisäksi myös ortodoksinen kirkko ja roomalaiskatolinen kirkko.  Paikkakunnalla oli myös Suomen oloissa runsaanlaisesti islaminuskoisia. Terijokea leimasi vuoteen 1939 asti Suomessa tuohon aikaan harvianainen  kansainvälisyys.  Etupäässä syynä tähän oli se,  että paikkakunnalla asui paljon tsaarin Venäjältä tulleita emigranteja.  Tunnetuin näistä pakolaisista oli ehkä suuri venäläinen taidemaalari Ilja Repin,  jonka nimeä kantaa vanha suomalainen Kuokkalan kylä – Repino.  Nimenomaa Kuokkala oli se osa Terijokea,  joka liittyy myös Seppäsen suvun vaiheisiin.  Lisäksi Kuokkala oli äitini Taimi Seppäsen, os. Karvosen, syntymäkylä.

Terijoen kukoistuskausi alkoi tsaarinvallan aikaan joskus 1870-luvulla,  jolloin Pietarin rata valmistui.  Rata toi Terijoen upeat hiekkarannat lyhyen matkan päähän Pietarista.  Hyvin nopeasti Terijoelle syntyi rikkaiden venäläisten huvilayhdyskuntia,  jotka toivat myös suomalaisille runsaasti työtilaisuuksia.  Lisäksi monet terijokelaiset rikastuivat venäläisten kanssa tekemillä maakaupoilla.  Yksi näistä oli äidinäitini ensimmäinen aviomies,  joka tosin hyvin suomalaiskansalliseen tapaan käytti saamansa rahat juomalla itsensä hengiltä.  Huvila-asutusta levisi toki muuallekin Kannasta,  mutta omalaatuisin ja upein huvilakanta syntyi juuri Terijoelle. 

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä arvioitiin huviloita olevan kannaksella yhteensä noin 10 000.  Länsi-Terijoen huviloita oli vuonna 1908  noin 1400, Kuokkaslassa 762, Ollilassa 440 ja Kellomäellä  500 eli yhteensä 3102.  Valtava määrä huviloita jäi ilman omistajaa lokakuun vallankumouksen jälkeen.  Ne olivat estottoman ryöstelyjen kohteena eli Bagdadin malli toimi tuolloin Suomessakin.  Nämä aavehuvilat jäivät lopulta Suomen valtion omistukseen.  Terijoen ainutlaatuisesta huvilakannasta ei jäänyt jälkipolvelle perintöä.  Rakennuskanta tuhoutui talvisodassa.

Keskikylä oli vanhan Terijoen keskusta. Nykyisen käsityksen mukaan se olisi ollut täysin kaupunkimainen. Sama kaupunkimainen ilme oli nähtävissä myös Kuokkalan ja Kellomäen keskustoissa.  Etenkin Keskikylässä kaupunkimaisuus oli ilmeinen. Liikerakennukset sijaitsivat siellä aivan vieri vieressä. Jo 1930-luvulla Keskikylän pääväylä, Viertotie oli kestopäällystetty. Keskikylässä oli tuolloin myös jo katuvalaistus ja katukäytävät. Niinpä ei olekaan ihme.  kun talvisodan alettua vihollinen kertoi valloittaneensa kuuluisan Terijoen kaupungin. Kyseisen ”kaupungin”  he saivat haltuunsa tosin palaneena,  koska suomalaiset vetäytyessään sytytyttivät sen tuleen.

Viipuri

Viipuri liittyy Myhkyrilästä lähtöisin olevien Seppästen sukuun ainakin Valkjärvellä syntyneen Mikko Seppäsen jälkeläisten osalta.  Mm. Mikon vanhimman pojan, Karl Adolfin perhe muutti Viipuriin ennen talvisodan syttymistä.  Muutakin lähisukua kaupungissa asusti.  Mikko Seppänen itse kuoli Viipurin lääninsairaalassa 1930-luvun alussa.  Viipuri liittyy myös Mikko Seppäsen jälkeläisiin siltäkin osin, että hänen kuudesta lapsestaan neljsä, Pekka, kaatui Viipurin Markovillassa vähän ennen sodan loppua.

Viipurissa Karl Adolfin perheeseen syntyi tyttö nimeltään Taina.  Perhe asusti Pikiruukin kaupunginosassa ja muutti sieltä evakkoon Valkeakoskelle vihollisuuksien sytyttyä Neuvostoliiton kanssa.  Perheen omaisuus jäi Viipuriin.  Karl Adolfin (Kaarlo / Kalle) päästyä kesällä 1941 käymään vanhassa kodissa, suomalaisten vallattua Viipurin takaisin, oli omaisuus ryöstetty.  Asunnon nurkasta löytyi yksi kirja.  Teoksen nimi oli kuin kohtalon oikusta Johannes Linnankosken ”Pakolaiset”.

Viipurin ja sen linnan perustajaksi nimetään ruotsalainen marski Torkkeli Knuutinpoika.  Hän tuli seudulle Ruotsin lähettämän ristiretkilaivaston mukana vuonna 1293.  Sitä ennen Viipuri oli jo toiminut pitkään idän ja lännen välisenä kauppapaikkana.  Myöhempi tutkimus on osoittanut, että nykyisen linnan paikalla on ollut hirsirakenteisia varustuksia jo aiemmin.  Ruotsi halusi tekemällään ns. kolmannella ristiretkellä liittää tämän strategisesti tärkeän alueen omaan valtapiiriinsä. Viipuri kasvoi ja kehittyi, mutta kaupunkioikeudet se sai silti vasta vuonna 1403.

Viipuri niin kuin koko Kannas joutui vuosisatojen ajan kokemaan lännen ja idän,  Ruotsin ja Venäjän välisen vihanpidon.  Sotaisista vaiheista huolimatta Viipuri toimi aikansa kansainvälisen kaupan keskuksena.  Jo hansakaupan aikaan Viipuri kävi vilkasta kauppaa etelässä Tallinnan, Lyypekin ja Danzigin suuntaan ja idässä taas Novgorodiin.  Tämä johti siihen, että Viipurin linnanherrat elivät hyvin itseohjautuvasti ja omaa hoviaan pitäen aina Kustaa Vaasan valtaannousuun asti.

Viipurin ja Kannaksen kohtaloksi nousi Suuri pohjan sota.  Pietari Suuren joukot valtasivat kaupungin vuonna 1710.  Valtaus oli julma ja johti kaupungin väkiluvun putoamiseen yli puolella, 3500:sta 1400:n.  Viipurin asukkaita myytiin, aikalaisten kertoman mukaan, orjiksi vastaperustetussa Pietarissa.  Valtaus vaikutti muutenkin Viipurin kaupunkikuvaan.  Jäljelle jäänyt asujaimisto joutui siirtymään linnan vallien ja muurien suojasta ulkopuolelle, mikä synnytti kaupunkiin uudet esikaupunkialueet.

Venäjän vallassa niin Viipuri kuin koko Suomikin kehittyi taloudellisesti ja kulttuurillisesti.  Viipurin painoarvoa ja tärkeyttä lisäsivät Saimaan kanavan ja Pietarin radan rakentaminen.  Hyvä vaihe jatkui aina 1800-luvun lopulle, jolloin suuriruhtinaskunnan tarmokas venäläistäminen alkoi. Nämä pyrkimykset muuttivat yhden tsaarinvallan uskollisimmista kansoista sen sinnikkäämmistä vastustajista.  Viipurin venäläinen asujaimisto sai syyttömänä maksaa tästä myöhäsyntyisestä vihasta kansalaissodan loppuvaiheessa.  Valkoisten vallattua kaupungin ja käynnistyi terrori niin kaupungin  punaisia kuin venäläisperäistä asujaimistoa kohtaan.

Maamme itsenäisyyden aikana kaupunki kehittyi voimakkaasti ja kaupungin arvokas rakennuskanta, mm. upeat jugend-rakennukset, täydentyi modernia funktionalismia edustavilla rakennuksilla.  Viipuri oli ennen talvisotaa maamme toiseksi suurin kaupunki.  Sen asukasluku oli vuonna 1939 liki 80 000 henkeä.  Viipuri oli myös Suomen kansainvälisimpiä kaupunkeja Helsingin ohella.

Talvisodassa Viipuria ei vallattu, vaan kaupunki jouduttiin luovuttamaan sodan rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle.  Suomen lippu laskettiin Viipurin linnantornista 13. päivä maaliskuuta.  Jatkosodassa kaupunki vallattiin takaisin 29. päivä elokuuta 1941.  Neuvostojoukot valtasivat kaupungin suomalaisilta 20. päivä kesäkuuta 1944.  Varsinaisia taisteluja kaupungista ei käyty, joten Viipurin vanha rakennuskanta säilyi viimeisten sotien jäljiltä kohtuullisen hyvin.