Rakkauden hauta Vammelsuussa

Kuulin jo lapsena vanhemmiltani Vammelsuussa olleesta patsaasta nimeltään ”Rakkauden hauta”. Se oli ollut kuulemma 1920 ja 30-luvuilla suosittu turistikohde.  Vanhempanikin olivat nuorena parina vierailleet paikassa. Minulle jäi pitkäksi aikaa mielikuva, että tuo paikka olisi ollut Terijoella, mutta näin asia ei kuitenkaan ollut.  Vammelsuu oli pieni kalastajakylä Uudenkirkon puolella, tosin lähellä Terijoen rajaa. Tsaarinvallan aikana venäläisten rikkaiden kesävieraiden datshat olivat jossain määrinlevinneet jo sinnekin asti.  Näin myös oli syntynyt Villa Marijoki, jonne aikanaan nousi tuo romanttisten ja osin myös paikkansa pitämättömien tarinoiden ”Rakkauden hauta”.

 

Rakkaudenhauta_Vammelsuu

Maria Kartavtsevan hauta ja muistomerkki Villa Marijoen alueella. Kuvan oikeassa laidassa Willy-karhu osin näkyvissä.

Villa Marijoen rakennutti valtioneuvos Eugene Epafroditsh Kartavtsev ja hänen puolisonsa Maria Vsevolodna Kartavtseva.  Rakennus nousi vajaan 70 hehtaarin tilalle, jota halkoi viehättävä Vammeljoki. Datsha edusti tuon ajan huvilarakennusten suosituinta tyyliä eli oli ns. puupitsihuvila. Kyseessä oli siis lukuisia yksityiskohtia sisältäneen puumateriaalin veistoksellisesta  käsittelystä.  Se antoi rakennusten julkisivuille, kauempaa katsottuna, pitsivaikutelman, jota arkkitehdit olivat myös tavoitelleet.

 

Kartsevien pariskunta kuului Pietarin eliittiin ja jo aviomiehen aseman vuoksi sen seuraelämä tapahtui kaupungin high societyn piirissä eli aivan hovitasolla asti. Perheonni koki kuitenkin ankaran kolauksen kun talon rouva Maria Kartavtseva sairastui pahalaatuiseen syöpään. Rouva sai kyllä aikansa parasta hoitoa ja hänet leikattiin Münchenissä, Saksassa. Siellä perheen eräs ystävä, baijerilainen ruhtinatar lahjoitti Marialle suuren plyysisen leikkikarhun. Hän kertoi tälle, että nallen avulla olisi muka moni sairastunut parantunut taudistaan. Maria uskoi tai oli uskovinaan tuon karhun, jonka nimi oli Willy, ihmeitä tekevään voimaan.  Uskoi jopa siinä määrin, että Willy-karhua kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Karhulla oli oma paikka ruokapöydässä, oma sänky ja jopa  oma palvelija, rahasta kun ei taloudessa ollut puutetta.

 

Maria Kartavtseva jaksoi taistella sairauttaan vastaan noin kaksi vuotta, mutta syöpä voitti.  Leski,  valtioneuvos Eugene Kartavtsev,  rakennutti suruunsa ja vaimonsa muistoksi Villa Marijoen alueelle pienen ortodoksisen kirkon. Sen lähelle, suurehkon luonnonkiven uumenissa, sai myös Maria Kartavtseva viimeisen lepopaikkansa. Kiven päälle sijoitettiin kuvanveistäjä V.V. Lishevin kaksiosainen veistos pronssiin valettuna. Se esittää rouva Kartsevaa luonnollisen kokoisena tähyilemässä merelle päin. Jonkin matkan päähän taiteilija oli sijoittanut myös rouvan rakastaman Willy-nallen patsaan.  Hautapaikan valinnan perusteena oli se, että Maria oli viihtynyt hyvin kivellä nallensa kanssa ja kirjoitellut siihen myös tekstejään.

 

Marijoen ortodoksinen kirkko ja rakkauden hauta

Maria Kartavtsevan muistoksi rakennettu pieni ortodoksinen kirkko Villa Marijoen alueella. Rouva Kartavtsevan hauta ja muistomerkki kuvassa kirkon oikalla puolella.

Valtioneuvos Kartavtsev meni uudelleen avioliittoon suomalaisperäisen aatelisnaisen Martha von Haartmanin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta; Svetlana-tyttären ja Igor-pojan. Liittoa varjosti se, ettei Eugene Kartavtsevin äiti hyväksynyt uutta miniäänsä.  Hänen kuoltuaan vuonna 1911 aappiukko, vanhempi Kartavtsev, sen sijaan kutsui poikansa perheineen luokseen.

 

Ensimmäinen maailmansota ja seuranneet kaksi vallankumousta mullistivat Kartasevinkin perhee elämän totaalisesti. Upseerina Kartavtsev joutui sotilastehtäviin ja vallankumouksen seurauksena emigrantiksi Pariisiin. Siellä hän, ottamatta yhteyttä Martha-vaimoonsa, meni uudelleen naimisiin. Martha taas emigroitui Suomeen ja myöhemmin myös Pariisiin, missä avioitui itsekin uudelleen.

 

Villa Marijoki rakennuksineen ja puutarhoineen rappeutui. Sen sijaan Rakkauden haudasta tuli suosittu turistikohde.  Useimmat suomalaiset vierailijat eivät ymmärtäneet veistoksen ja kiven hautamuistomerkin luonnetta. Osasyynä sekin, etteivät useatkaan osanneet lukea muistomerkin venäjänkielisiä tekstejä ja suomenkielisiä taas ei ollut.  Niinpä turistit kiipeilivät Marian vierelle ja syliin kuvattaviksi. Se ärsytti paikkakuntalaisia, varsinkin venäläisiä ja venäjää osaavia.

 

Villa Marijoki tuhoutui lopullisesti talvi- ja jatkosodissa. Patsaatkin katosivat teille tietymättömille. Myöhemmin sitä katsomaan tulleet suomalaisturistit löysivät vain puisen ortodoksiristin, jonka joku tuntematon oli haudan merkiksi pystyttänyt. Sittemmin Rakkauden haudan kivelle ilmestyi 2000-luvun puolella uusi Marian patsas, ei kuitenkaan enää luonnollista kokoa, vaan pienempi.  Veistos on alkuperäisen mukaelma ilmeineen ja piirteineen. Myös pieni nallekarhu on saanut paikkansa kauempana kivellä alkuperäisen veistoksen mukaisesti. Tarina on koskettanut siis paikkakunnan uusiakin asukkaita.

 

Reino Seppänen

 

 

Uudenkirkon kunta

Kerrottakoon tässä yhteydessä vielä muutama sana Uudenkirkon kunnasta Karjalan kannaksella. Uusikirkko on eräs  Kannaksen alueellisen kulttuurikirjon mielenkiintoisista paikoista. Uusikirkko on yksi yhdeksästä Kannaksen merenrantaan rajoittuvista pitäjistä.  Etelässä Uusikirkko rajoittui mereen, lännessa Kuolemajärveen, joka oli siitä vuonna 1871 erotettu kunta. Pohjoisessa kunnan rajanaapuri oli Muolaa sekä idässä Kanneljärveen, jokä Kuolemajärven tavoin erotettiin Uudestakirkosta (1925) sekä vähäiseltä osalta Terijokeen.  Merellinen yhteys antoi Uudellekirkolle oman erityisen leimansa, jossa kalastuksella ja merenkäynnillä olivat vuosisataiset perinteet.

 

Kannaksen_pitäjät-kartta

 

Muinaislöytöjen perusteella Uudellakirkolla on ollut pysyvää asutusta jo kivikaudella. Pitkään se kuului osana Pyhän Ristin kirkkopitäjään eli Muolaaseen.  Omaksi seurakunnakseen Uusikirkko näyttää tulleen vuonna 1445, jolloin siitä löytyvät ensimmäiset kirjalliset maininnat. Vuonna 1911 Uuttakirkkoa ja Terijokea pyrittiin tsaarinhallinnon taholta erottamaan Suomen suuriruhtinaskunnasta ja liittämään hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin. Suomen eduskunta ja suomalaiset yleensä vastustivat hanketta, joka keskeytyi ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914.

 

Uudellakirkolla sijainneeseen Inonkylään tsaarinaikainen sotilashallinto rakennutti vuosina 1909 – 1916 Inon linnoituksen, joka edusti parasta aikansa sotilasinsinööritaitoa. Tukikohta varustettiin myös suurikaliiberisilla tuolloin moderneilla tykeillä.  Inon linnakkeen tehtävänä oli suojata Pietaria mereltä tulevalta uhkalta.  Vuoden 1918 toukokuussa venäläiset luovuttivat Inon linnakkeen suomalaisille, mutta räjäyttivät tykit ja tykkipatterit ennen evakuoitumista.  Tarton rauhansopimuksen ehtona, vuonna 1920, Suomi sitoutui olemaan linnoittamatta Inoa uudelleen.

 

Luovutetun Karjalan verkkosivuilla kuvataan Uudenkirkon luontoa ja maisemaa seuraavasti:

”Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot, niityt ja ihmisen rakentamat kylät sopusoinnussa luonnon kanssa. Metsäalueet olivat valtaosaltaan männikköä kasvavia hiekka- ja sorakankaita. Toki myös kaikki muut suomalaiset puulajit olivat mukana. Monet jalopuut kasvoivat luonnonvaraisina pitäjän alueella. Metsistä ja soilta saatiin syksyisin runsaasti marjoja ja sieniä. Pitäjän tunnetuin mäki, Mäkienmäki, kohosi 102 m merenpinnan yläpuolelle. Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km.

 

Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla ja usein, merirajan läheisyydestä johtuen, kalastaja sai sakot ja menetti pyydyksensä, koska kalasti vieraan valtakunnan alueella. Järvistä pyydettiin kalaa kotitalouksien tarpeisiin.”