Sukuseuran matka Venäjälle 2018

Sukuseuramme tämän vuoden retki suuntautui taas Kannakselle.  Kohteiksi oli valittu Terijoki, Siestarjoki, Kronstadt ja Viipuri.  Kaikkiin kyseisiin paikkakuntiin suvullamme on ollut enemmän tai vähemmän kiinteitä yhteyksiä.  Tämänkertaisena matkanjärjestäjänä toimi matkatoimisto Venäjän Matkat, jonka taustalta löytyy Suomi-Venäjä Seura.  Matkan viisumin hankkijana toimi juuri tuo em. ystävyysseura.  Kaikella kunnioituksella seuran ja sen matkatoimiston tärkeälle työlle, mutta kovin notkeasti sen paremmin viisumin hankinta kuin matkan järjestelyt eivät silti toimineet, minkä totean niin Venäjälle suuntautunutta kuin muutakin ulkomaanmatkailua jonkin verran harrastaneena.

Matka toteutettiin 3. – 5. elokuuta siis perjantaista sunnuntaihin tapahtuneena retkenä.  Lähtö oli Tampereelta Sorin aukiolta, mutta kaksi henkilöä saapui sinne pikkubussin matkassa jo Klaukkalasta.  Meitä retkeläisiä oli kaikkiaan 16 henkeä ja matkanjohtajan seuran puheenjohtaja Kari Seppänen.  Automme kuljettajana toimi Petroskoista alkujaan lähtöisin oleva Aleksander ja bussikin oli ihan Venäjän rekisterikilvin varustettu.  Maastouduimme silläkin tavoin Venäjän, näin suomalaisittain ajatellen, aivan käsittämättömän hurjaan liikennekulttuuriin.

Pikkubussimme Mersu oli onneksi ilmastoitu, sillä ulkoilman lämpötila oli lähes koko matkan ajan hellerajalla.

Rajamuodollisuudet Nuijamaalla tapahtuivat menomatkalla kohtuullisen sutjakkaasti.  Matkatavarat kannettiin tulliin, mutta vain joidenkin laukkuja katsottiin hieman tarkemmin. Paluumatkalla niistä ei enää oltu lainkaan kiinnostuneita, mutta rajalla jouduimme kuitenkin odottamaan reilut puolitoista tuntia melkoisen matkustajaruuhkan vuoksi. Matka Nuijamaalta Terijoelle kesti myös odotettua kauemmin, joten matkatoimiston ”väljäksi” kertoma aikataulu petti jo heti alkuunsa.  Siten emme ehtineet tutustua ohjelmamme mukaisesti omatoimisesti Terijokeen ja nauttia lounastakaan.

 

Terijoki ja Siestarjoki

Hotellimme Helios (Gelios venäjäksi) oli oman ilmoituksensa mukaisesti neljän tähden majapaikka, mutta ryhmässämme oltiin aika yksimielisiä siitä, että kaksi tähteä olisi kenties parempi arvio siitä.  Mikään huono hotelli se ei silti ollut; huoneet olivat siistit ja ruoka aivan kohtuullista. Puutteeksi koettiin se, ettei hotelissa ollut infoa kuin venäjäksi.  Onneksi meillä olivat ryhmässä mukana Tommi Tienhaara ja hänen vaimonsa Niina, jotka osasivat venäjää.  Kuljettajamme Aleksanderkin sitä tietysti osasi, mutta suomen kieli oli taas hänen Akilleen kantapää.  Hotelli näytti olevan erityisesti lapsiperheiden suosiossa eikä ihme sillä aktiviteettaja se tarjosi jokaiseen makuun.  Kyseessä oli myös kylpylähotelli, jonka halvat hinnat jättivät kauaksi taakseen Viron kaikki kylpylät.  Hierontaankin se tarjosi noin 6-7 euron hintaan.

Terijoen hotellimme Helios (Gelios)

Meillä ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta helliä kehojamme hieronnoilla tai muilla hotellin tarjoamilla palveluilla.  Illallisen jäkeen suurin osa ryhmästämme suunnisti hotellin ylimpään eli kymmenenteen kerrokseen ja sen ravintolapalvelujen pariin.  Reippaimmat toki lähtivät omatoimisesti tutustumaan Terijokeen joka jalan tai taksilla.  Jossakin vaiheessa iltaa ryhmä  oli jo kokonaisuudessaan koolla hotellin baarissa.  Venäläisten ravintolasalissa  pitämän  tilaisuuden todella äänekäs bassojumputus  karkoitti meidät sinne loppuillaksi.  Ryhmämme onnistui tuhoamaan ravintolan kuivien kuohuviinien varaston kokonaan, joten nukkumaan meno oli paikallaan.

Aamulla aamiaisen jälkeen tapasimme hotellin aulassa lauantaipäivän oppaamme Tatjanan.  Tämä vanha rouva oli niin sanotusti kovan luokan kamaa eli oli tehnyt vuosikymmeniä oppaantöitä entiselle Intouristille.  Hän oli syntyperäinen pietarilainen vai pitäisikö sanoa leningradilainen ja opiskellut suomen kielen sekä ”turismitieteen” paikallisessa yliopistossa.  Olen elämäni varrella tavannut monenlaista matkaopasta, mutta rehellisesti sanoen parhaat heistä ovat ehdottomasti olleet Intouristin oppaita.  Tosin siihenkin porukkaan on kuulunut monenlaista tossunkuluttajaa, mutta monesti esiintymisestä paistoi läpi vahva yliopistokoulutus ja vaadittu vaatimustaso.  Tatjana-rouva kuului juuri tähän oppaiden aateliin.  Hänen ystävällisyytensä, avuliaisuutensa ja erinomainen tietomääränsä maasta, historiasta ja paikkakunnista oli ihailtavaa.

Teimme Tatjanan johdolla toivotun ja edellisenä päivänä toteutumatta jääneen kierroksen Terijoella, käyden välillä vaihtamassa rahaa paikallisessa pankissa.  Minulle, joka olen nähnyt Terijokea vuodesta 1968 lähtien, paikkakunnan kehittyminen ja kasvu oli suorastaan häkellyttävä kokemus.  On ymmärrettävää, että kehitys vaatii veronsa vanhalta, menneeltä ajalta, mutta toisaalta joskus tuo verotus on aivan liian kovaa.  Oppaamme kertoi, etteivät Terijoen vanhat venäläiset pitsihuvilat ole kovin suosittuja ns. uusrikkaiden keskuudessa, vaan niiden restauroinnin sijasta huvilat mieluimmin poltetaan uusien ökyrakennusten jaloista.  Rakennusten, joiden arkitehtoonista arvoa on ainakin minun ollut vaikea ymmärtää.

Matkamme ikävin kokemus minun mielestäni oli Sietarjoen osuus.  Sen piti olla yksi tärkeimmistä retkemme kohteista.  Näin siksi, että isäni ja kaksi tätiäni on syntynyt ja asunut siellä aina vuoteen 1921 asti.  Muutakin sukua on ollut lukuisasti kaupungissa ja etenkin  töissä sen kivääritehtaalla .  Itse jouduin etukäteen, matkatoimiston pyynnöstä, kertomaan tietojani asiasta, mikä synnytti suuria odotuksia Siestarjoen osuudesta matkamme ohjelmassa.  Odotuksissani jouduin pettymään pahasti.  Kaupungissa tehtiin vain kovin lyhyt kiertoajelu, jonkalaisia olen itse kokenut aiemmin jo pari kolme.  Sukututkimukselle tuosta ajelusta ei ollu tuontaivaallista hyötyä!

 

Kronstadt

Sen sijaan kokemani mielipahan korvasi monenkertaisesti käynti Kronstadtissa.  Sekin paikka sivuaa sukumme historiaa, siten että ainakin pari kaukaisempaa sukulaista on ollut töissa Kronstadtin telakalla.  Ja isällänikin on kokemuksia kaupungista vallankumouksen jälkeiseltä kurjalta ajalta.  Jo ajo mahtavaa Pietarin kuusikaistaista patotietä pitkin oli huikaiseva kokemus.  Ja itse kaupunki oli täynnä historiaa ja merkkihenkilöiden jättämiä jälkiä.  Meidän Tatjanamme jakoi tietoa Kronstadtin synnystä ja moninaisista vaiheista kuin kävelevä tietosanakirja. Kaiken takaa paljastui paljasjalkaisen pietarilaisen ylpeys Kronstadtin suuresta menneisyydestä ja sen tärkeydestä historian eri vaiheissa Pietari-Leningradin puolustukselle.

 

Matka patotietä pitkin Kronstadtiin oli huikaiseva kokemus.

Kronstadin sotaisa menneisyys ja merkitys Venäjän laivaston tärkeänä tukikohtana on enää vain sarja merkintöjä historian sivuilla.  Toki vieläkin laivaston aluksia satamassa on, samoin kuin merimiesten koulutusta, mutta Venäjän sotalaivaston merkittävät tukikohdat ovat nykyisin aivan muualla.  Pohjoisen jäämeren, Tyynenmeren ja Mustanmeren sotasatamat ovat maan laivaston kannalta strateegisesti tärkeimmät varuskuntapaikat.  Itämerenkin osalta Kaliningrad on sivuuttanut tärkeydessään Kronstadtin, etenkin kun Venäjän yhteydet ongelmalliseen Itämereen rajoittuvat tällä suunnalla kapean Suomanlahden pohjukkaan.  Tilanne on siis sama mitä ennen toisen maailmansodan syttymistä.  Tässä kontekstissa avautuu ymmärrettäviä näkökulmia maan reagointiin mm. Krimin tapauksen kohdalla.

 

Kronstadtin eräs kauneimmista nähtävyyksistä on ns. Italialainen palatsi. Se rakennettiin Pietari Suuren aikana yhdelle hänen suosikeistaan, ja Aleksanteri Menshikoville hänen ollessa kaupungin ensimmäinen kuvernööri. Entinen piirakkakauppias Menshikov aateloitiin ja hän keräsi arvonimiä, kunniamerkkejä ja rikkauksia, mutta joutui hovin epäsuosioon Pietarin kuoleman jälkeen ja sitä seuranneeseen maanpakoon.

 

Pietari Suuri ihastui aikoinaan Hollannin kanaviin ja Venetsiaan. Hän halusi toteuttaa näitää kulkuväyläíä niin Pietarissa kuin Kronstadtissa. Se oli myös edullinen tapa kuljettaa raskasta sota- ym. materiaalia kaupungin linnoituslaitteisiin ja keskustaan.

Italialainen allas ja vanha satama. Tänne tuotiin Pietariin tarkoitettu tuontitavara ennen kaupunkiin johtavan väylän syväruoppausta.

Kronstadtiin rakennettiin ensimmäinen kuivatelakka vuonna 1752. Telakka oli välttämättömyys laivojen rakentamiselle ja korjauksille.

Laivaston kirjasto Kronstadtin keskustassa.

 

 

Laivoja Kronstadtin satamassa Pietarinpuiston kohdalta katsottuna.

Jos Kronstadtilla ei enää olekaan samaa puolustuksellista merkitystä kuin taannoin, omaa kaupunki kuitenkin valtavan potentiaalin turismin ja vapaa-aikabisneksen näkökulmasta.  Ainakin minä jäin miettimään, miten tällä ihastuttavalla, historiaa täynnä olevalla ja Unescon maailmanperintökohteella on valtavat mahdollisuudet kehittyä todelliseksi rahasammoksi.  Kaupungissa ja siihen liittyvillä saarilla on suorastaan valtava määrä vanhaa ja arvokasta rakennuskantaa, jonka muuttaminen nykyaikaisiksi asuintaloiksi, hotelleiksi ja palvelujen tuottajiksi on suhteellisen helposti toteutettavissa.  Olettaisin, että etenkin Viron Tallinnalle ja kylpylöille Kronstadtista saataisiin hyvin kilpailukykyinen kohde.

 

Oppaamme Tatjana esittelee meille Kronstadin kivistä karttaa eräällä aukiolla.

Oppaamme kertoo, miksi kuvassa olevan kaltainen pata on Kronstadtin lipussa ja vaakunassa. Kun venäläiset joukot nousivat tuolloiselle Retusaarelle, olivat ruotsalaiset keittämässä padalla puuroa ja pakenivat paikalta venäläiset voimat nähtyään. Pata ja puuro jäivät venäläisill.

Tatjana kertoo ryhmäläisille mielenkiintoisesta nähtävyydestä.

 

Kronstadtin muistomerkkejä

Pietari Suuren patsas kaupungin Pietarinpuistossa. Pietari oli eläessään yli kaksimetrinen. Muistomerkissä hän on kuvattu kaksinkertaisessa koossaan.

Barentsinmeren tutkijan Peter Kuzmits Pakhtusovin muistomerkki seisoo Italialaisen palatsin edessä, joka sittemmin toimi navigaattorikouluna.

Amiraali Stepan Osipovitš Makarovin patsas sijaitsee Pietarin puiston reunassa ja Laivaston kirkon aukiolla. Makarov toimi muutaman vuoden Kronstadtin laivastotukikohdan komentajana. Hän hukkui esikuntineen Japanin sodassa laivansa Petropavlovskin ajettua miinaan.  Onnettomuudessa oli osallisena 759 henkeä, joista pelastui vain 80.

 

Kuuluisan merimaalarin Ivan Konstantinovitš Aivazovskin patsas on jonkin matkaa Italialaisesta palatsista. Aivazovski toimi laivaston taiteilijana. Hänen kerrotaan maalanneen yli 6000 teosta.

 

Kronstad on ollut merkittävä sukellusveneiden tukikohta. Kaupungista löytyy hukkuneiden sukellusvenemiesten muistomerkki. Muistomerkin jalustassa on sukellusveneen reliefi ja tekstin vieressä ankkuri, josta puuttuu lenkki kettingille. Se on vertauskuva merimiesten hukkumiskuolemille.

Kronstadtin Merimieskirkko eli ”Pyhän Nikolain Laivastokatedraali”.  Restauroitu kirkko on kaupungin todellinen jalokivi.  Siinä on paljon vaikutteita Istanbulin vanhasta ortodoksikirkosta Hagia Sofiasta, nykyisestä moskeijasta. Vasemmalla pyramidin muotoinen rakennelma, jossa palaa ikuinen tuli sodissa kaatuneiden muistoksi. Venäläiseen tapaan morsiuspari on juuri kuvauttamassa itseään sen edessä.

 

Merimieskirkko sisältä.

Viipuri ja Monrepos

Jätettyämme oppaamme Tatjanan Kronstadtissa bussipysäkille suunnistimme kohti Viipuria.  Edessä oli puuduttava bussimatka, johon jännitystä toi toki Viipuriin johtavan tien hurjalta näyttävä liikenne kuolemaa halveksuvine ohituksineen.  Aina ne eivät olleet onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, mistä vahvana todisteena olivat näkemämme kaksi kolaria, joista toinen vaikutti melko vakavaltakin sekä tienvarressa olleet muistokivet ja ristit.

Viipuriin pääsimme kuitenkin onnistuneesti ja  majoitumme hotelli Druzhbaan aikataulustamme tosin reippaasti myöhässä.  Druzhba on suomalaisille hyvinkin tuttu paikka ja monenlaisten kokemusten sekä muistojen synnyttäjä.  Hotellina se on jo melkoisen kulahtanut, mutta ajoi täysin tämänkertaisen majoitustarpeemme.  Hotellissa nautittu illallinenkin oli hyvä, vaikka joidenkin vatsaa täytti vielä Kronstadtin kiinalaisravintolan kelpo ruoka.

Hotelli Druzhban ovelle pääsy oli vaikeuksien takana.  Parkkipaikka oli täynnä toinen toistaan arvokkaampia autoja ja meno niin hotellissa kuin kaupungilla oli reipasta.  Kävi selville, että Viipurissa vietettiin Leningradin alueen 91-vuotisjuhlallisuuksia.  Niitä kuulemma vietetään joka vuosi hallintoalueen eri kaupungeissa ja Viipuri on alueen toiseksi suurin kaupunki.  Tapahtumatelttoja ja -paikkoja oli ympäri Viipuria.  Niissä oli tarjontaa jokaiselle maulle ja ikäluokalle.  Minulle jäi vahva tunne tapahtuman isänmaallisuudesta eli jälleen osoitus niin maan kun sen kansalaisten kokemasta eräänlaisesta ”piiritetyn linnoituksen” syndroomasta, jonka vahvistumiseen on valitettavasti Suomenkin johto ja etenkin puuhakas puolustusministerimme antanut oman panoksensa.

Hotelli Druzhba Viipurissa (kuva matkailumainoksesta).

 

Illallinen Druzhbassa oli ihan hyvä ja tasokas.  Iltaa ryhmä vietetti hotellin baarissa iloisissa tunnelmissa.  Huuli lensi tuttuun tapaan ja välillä kävimme ulkopuolella katsomassa venäläisten juhlapäivän hienon ilotulituksen.  Hääpäiväänsä viettäneelle Lindströmin pariskunnalle laulettiin eräs C.M. Bellmanin laulu, joka hiljensi hetkeksi baarin hektisen tunnelman ja siihen liittyvän puheensorinan.  Karjalan kansan jälkikasvukin osoitti laulun voiman ja Karjalaisten laulun sanojen totuudenmukaisuuden.

 

Ryhmäläisiä Druzhban baarissa.

Aamiaisen ja huoneiden luovutuksen jälkeen jäimme hotellin aulaan odottamaan Monrepos`n puiston opastamme.  Odottaa saimmekin tovin ja opas saapui viimein paikalle kuljettajamme Aleksanderin otettua yhteyttä matkatoimistoomme Suomessa.  Oppaan saavuttua vihdoin taksilla Druzhbaan, kävi selville, että hänelle oli annettu aivan eri aika kuin mikä oli meidän ohjelmassamme.  Jälleen yksi helmi matkatoimiston mokien nauhassa. Opas teki ryhmän toivomuksesta pienen kiertoajelun Viipurissa, jonka jälkeen suunnistimme Monrepos`n puistoon.  Neljä henkeä ei puistoon lähtenyt, vaan suunnistautui kaupungille omatoimiseen tutustumiseen ja ostoksille.

 

Ryhmäläisiä Monrepos`n portilla, joka sekin on restauroitavana. Oppaamme Nina kolmas oikealta.

Olin etukäteen kuullut ja lukenut, miten Monrepos oli muka raiskattu ”avohakkuilla” ja muilla voimaperäisillä toimilla.  Minulle taas muodostui tutustumisemme aikana kuva hyvinkin tavoitteellisista toimista, joilla puisto pyritään saattamaan alkuperäiseen asuunsa.  Puiston pitäisi olla valmis ensi vuonna, joten arviointi sen tavoitteista jäi jo tehdyn työn ja puistossa esillä olleiden havainnekuvien varaan.  Mutta jo nyt näkyvästä sai jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin pyritään. Paljon oli jo käytäviä ja istutuksia valmistunut.  Kriitikoidenkin näkökohdan toki ymmärtää sillä samanlaista keskustelua on käyty Tampereellakin mm. Hämeenpuiston ja Hämeenkadun lehmusten kaatamisen yhteydessä.  Hämeenpuiston kohdalla kritiikki vaimeni, kun ihmiset näkivät miten lahoja suurin osa kaadetuista puista oli.  Nyt uusien puiden kasvaessa ja tuuhentuessa maisema alkaa vähin erin palata ennalleen.  Todennäköisesti näin tulee käymään myös Monrepos`n kohdalla.

 

Yksi puiston uudistamiseen liittyvstä havainnekuvista.

Puiston uusiminen on itse asiassa hyvinkin suuri projekti.  Hankkeen budejtti on peräti 29 miljoonaa euroa. Suurin osa siitä tulee lainana Kansainväliseltä jälleenrakennus- ja kehityspankilta ja osa Venäjän valtiolta.  Saimme oppaamme Ninan johdattamalla kierroksella hyvän käsityksen puiston historiasta ja sen uudistamisesta.  Kävimme myös uudelleen rakennetulla ”Neptunuksen temppelillä” jossa esitimme Annikki Tähden tunnutuksi tekemän laulun Monrepos`n puistosta.  Tuo temppeli on jo kolmas paikalle rakennettu ja nykyinen on lahja eräältä rakennusyhtiöltä.  Suomenaikainen tempeli rapistui ja se purettiin jo neuvostoaikana. Tilalle rakennettu tuhoutui taas tuhopolton vuoksi.

Ryhmäläiset virittelevät laulua Neptunuksen kappelilla.

 

Itse sain tuta puistossa hyvin erikoisen tapauksen.  Neptunuksen temppelillä huomasin, että kenkäni koroissa oli jotain häikkiä. Ne olivat murtentumassa pois eli jokin syövyttävä aine tuhosi kenkien pohjia.  Niinpä jouduin ostamaan Viipurin kauppahallista uudet kengät, kun kummassakaan kengässä ei ollut jäljellä sen paremmin anturoita kuin korkojakaan.  Koska kenellekään muulle ryhmäläiselle ei käynyt samoin, päättelin syövyttävän aineen tulleen jostain sivummalta, kun kävin kuvaamassa kohteita lähempää.  Erittain merkillinen tapaus!

Monrepos-puiston jälkeen menimme syömään uudelleen syntyneeseen ravintola Espiään .  Ruoka ravintolassa oli erinomaista!  Nautimme borshkeittoa ja pääruokana kijeviläistä kanaa.  Kuten tunnettua tämän friteeratun ruuan sisällä on voin mehustamaa kanaa.  Samannimisenä ruokaa valmistetaan toisillakin resepteillä.  Nimestään huolimatta ruoka ei ole lähtöisin Kijevistä eikä edes Ukrainasta, vaan New Yorkista.

 

Uudelleen rakennettu ravintola Espilä Torkkelinpuistossa Viipurissa. Ravintola avattiin joulukuussa 2016. Ravintolan perusti viipurilaiset kahvilayrittäjät Konstantin ja Larisa Fomitsev.

Torkkelin puistossa sijaitsevalla ravintola Espilällä on Viipurissa pitkät suomalaiset juuret.  Ne  ulottuvat aina vuoteen 1868, jolloin paikalle nousi hotelli-ravintola  Belvédére.  Rakennus kuitenkin tuoutui 1887 tulipalossa ja tilalle rakennettiin sittemmin uusi ravintolarakennus, joka sai nimekseen Esplanaden.  Myöhemmin nimi vaihtui Espiläksi.   1930-luvulla rakennusta saneerattiin 160-paikkaiseksi.  Sodassa ravintola tuhoutui ja vanhan Espilän muistoa elvytettiin Helsingissä sijainneella kabaree-tyylisellä ravintola Espilällä.  Itsekin kävin siellä muutaman kerran Kauniaisissa oleiluni aikana vuosina 1966 – 1968.

Espilässä tapahtuneen ruokailun jälkeen meillä oli vielä jonin verran aikaa ostoksiin.  Siinä ehdinkin tehdä em. kenkäostokset ja täydentää muutenkin varastoa kotimaata varten.  Lisää ostoksia oli tilaisuus tehdä vielä Rättijärvelläkin.  Hyvin näyttivät ryhmäläiset sitäkin mahdollisuutta hyödyntävän.

Tämä Kannakselle ja Suomenlahden perukkaan suuntautunut matka onnistui mielestäni oikein hyvin, josta kaunis kiitos kuuluu mukavalle matkaseurallemme.  Pieniä pettymyksiä tietysti oli matkassa mukana, kuten yleensä aina kaikilla reissuilla.  Asian voisi kiteyttää kaunisäänisen matkakumppanimme Helena Pulkkisen laulaman ”Riepumatto”-laulun sanoin, etteivät kirkkaat väritkään olisi´niin kirkkaita ilman tummia raitoja.  Eikä niitä tummia raitoja tällä matkalla ollut edes kovinkaan montaa.

 

Ryhmä hotelli Druzhban portailla sunnuntaina. Kuvasta puuttuu Lindströmin pariskunta.

 

Reino Seppänen

Teksti ja kuvat

Kronstadt – historiallisia nähtävyyksiä Suomenlahden perukassa

Suomenlahden perukassa sijaitsevalle Retusaarelle (venäjäksi Kotlin) perustettiin vuonna 1703 linnoitus suojaamaan Pietarin kaupunkia mereltä tulevilta laivastohyökkäyksiltä. Se sai nimekseen Kronslot (Kruunulinna).  Ennen vuonna 1700 alkanutta Suurta Pohjansotaa toimi Retusaari lähinnä kivennapalaisten laidunalueena. Pietari Suuren vuonna 1723 antamalla käskyllä linnoituksen yhteyteen perustettiin kaupunki, jonka nimeksi tuli Kronstadt (Kruunukaupunki). Varuskunnan ja sataman lisäksi kaupunkiin perustettiin myös telakka ja se kasvoi siten, että 1700 ja 1800-lukujen vaihteessa siellä oli noin 17 500 merisotilasta ja 7 000 siviiliä.

 

kronstadt

Etualalla Pietari Suuren linnake. Taustalla Kronstadtin pääsaari.

Vuonna 1824 Pietaria koettelivat poikkeuksellisen pahat tulvat, jotka nostivat meren pintaa kaupungin rannoilla neljä metriä. Sen seurauksena alettiin rakentamaan tulvapatoa kaupungin suojaksi ja samalla Kronstadtin linnoitusta laajennettiin rakentamalla keinotekoisia saaria ja sijoittamalla niille uusia linnoituksen osia. Koko yli 300 vuotisen historiansa ajan Kronstadt on säilynyt valloittamattomana ja vahingoittumattomana.

Esimerkiksi muita Suomenlahden merilinnoituksia koetelleet Oolannin sodan (1854 – 1856) taistelut eivät ylettyneet Suomenlahden kaukaisimpaan perukkaan asti. Kronstadtin merisotilaat (matruusit) osallistuivat 1917 aktiivisesti Venäjän lokakuun vallankumoukseen ja tsaarivallan kaatamiseen. Mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin, 1921, nousivat matruusit siellä kapinaan neuvostovaltaa vastaan. He vastustivat bolshevikkien perustamaa yksipuoluejärjestelmää ja vaativat paluuta vallankumouksen alkuperäiseen tavoitteeseen vapaasti valittujen neuvostojen vallasta. Bolshevikkihallitus lähetti Lev Trotskin ja Mihail Tuhatsevskin johdolla yli 100 000 miehen vahvuisen armeijan kukistamaan kapinalliset.

Matruuseja Kronstadtissa oli tuolloin vain noin 27 000, joten tappio oli täydellinen ja nopea. Noin 8 000 kapinallista onnistui pakenemaan jään yli Terijoelle ja arviolta noin 1 600 heistä asettui lopullisesti asumaan Suomeen. (Kaikista edellä mainituista henkilömääristä esiintyy paljonkin toisistaan eroavia tietoja, joten lukemat ovat lähinnä suuntaa-antavia.)

Toisen maailmansodan aikana Kronstadt pysyi koko sodan ajan Neuvostoliiton hallinnassa ja oli siten osaltaan vaikuttamassa siihen, etteivät natsi-Saksan joukot onnistuneet tunkeutumaan Leningradin kaupunkiin.

Nykyisin Kronstadt on 43 000 asukkaan kaupunki, joka kuuluu Pietarin alueeseen. Tulvapadon ja Pietarin kaupungin ympärille rakennetun itäisen kehätien ansiosta saarelle on nykyään myöskin maantieyhteys. Kaupungissa on merkittäviä  historiallisia rakennuksia, joista tunnetuin lienee Laivaston katedraali eli Merikirkko, jonka upeasti koristeltu kupoli kohoaa 70 metrin korkeuteen. Se oli valmistuessaan vuonna 1913 Pietarinkirkon jälkeen Venäjän toiseksi suurin kirkko. Hyvällä säällä kirkon mahtava siluetti näkyy meren yli aina Terijoelle asti.

Osia Kronstadtista on liitetty Unescon maailmanperintöluetteloon.

Kari Seppänen

Viipurin linnan vaiheita

Viipurin linna on yksi vanhimmista keskiaikaisista linnoistamme.  Sitä alettiin rakentaa 1200-luvun lopulla, kuten Turun ja Hämeen linnojakin.  Olavin linna on sitä jonkin verran nuorempi.  Linna on kokenut niin loiston- kuin rappionpäiviä.  Yli neljä sataa vuotta se seisoi valloittamattomana Ruotsin valtakunnan itärajan turvana.  Yli kaksi sataa vuotta linnaa isännöivät venäläiset.  Suomalaisten hallussa se on ollut vain noin 25 vuotta.  Tästä huolimatta Viipurin linna on edelleenkin osa suomalaista ja etenkin karjalaista identiteettiä.  Suomalaiset kädet ovat sen rakentaneet, pitäneet kunnossa ja kulloisenkin linnanväen elättäneet yli 600 vuotta.  Kannakselaiseen mielenmaisemaan se myös syöpyi tuon ajanjakson aikana peruuttamattomasti. 

 

Kun Torkkeli Knuutinpoika linnan perusti

Tyrgils Knuutinpoika johti vuonna 1293 upplantilaisten tekemää sotaretkeä karjalaisa vastaan.  Myöhemmin tuota tapahtumaa alettiin kutsua kolmanneksi ristiretkeksi Suomeen.  Tästä sotaretkestä kertoo ns. Eerikinkronikka,  jonka objektiivisuus muiden vastaavanlaisten kanssa on aina pitkälle tulkinnanvarainen.  Eerikinkronikka ei korosta niinkään sotaretken uskonnollista luonnetta, kuten mm. kouluhistoriamme ovat tehneet.  Lähtökohtana sotaretken syyksi se sanoo pakanoiden tunkeutumisen kristittyjen alueelle.  Mikä oli puhdasvalhe, imperialistisin tarkoituksin esitetty.  Kyllä ne pakanat olivat asuneet alueella vuosisatoja ja tunkeutujat olivat aivan muita.  Kyseessä olikin selvät alueelliset intressiriidat, jotka heijastivat kahden Rooman valatkunnan jälkeläisen – Rooman ja Bysantin kirkkojen halua laajentaa reviirejään ”edustajiensa” välityksellä.  Tässä tapauksessa lännessä katolisen paavin valtaa edusti Ruotsi ja idässä ortodoksisen Konstantinopolin etuja ajoi tuolloinen Novgorodin kauppavaltio.  Knuutinpojan sotaretken seurauksena Ruotsi lujitti valtaansa mm. perustamalla linnan tuhotulle karjalaisten linnoituksen paikalle.

Viipurin linna paikka määräytyi siis vanhan karjalaisten perustaman linnoitus- ja varastoalueen pohjalta.  Paikkana oli saari, joka nähtiin luonteensa vuoksi helposti puolustettavana.  Mutta saari ei ollut se varsinainen syy miksi karjalaisten linnoitus alun perin alueelle syntyi.  Tärkein tekijä oli se, että Vuoksella oli aikoinaan toinen lasku-uoma Suomenveden pohjaan ja jopa nykyistä tärkeämpi.  Tuon uoman maannousu katkaisi joskus 1600-luvulla.  Mutta linnan synnyn kannalta tuo tärkeä joki mahdollisti karjalaisten kulun sisämaasta merenrannikolle kalastamaan, tekemään kauppaa ja lähdöt ryöstöretkille.  Mutta liikettä oli toisestakin suunnasta ja aivan samoissa tarkoituksissa.  Etenkin viikingit, ahkerina kauppiaina ja rosvoina, tekivät vierailuja Karjalaankin.  Epätoivottuja vierailuja vastaan piti varautua ja niin nykyiselle Linnasaarelle nousi karjalaisten suojattu satama sekä puolustuslaitteita.

Ruotsalaiset aloittivat oman linnoituksensa rakentamisen voittoisan sotaretkensä seurauksena vuonna 1293.  Siten linnan voidaan katsoa olevan itse Viipurin kaupunkia vanhempi.  Tosin on arveltu, että karjalaisten kaudella, ennen Tyrgils Knuutinpojan sotaretkeä, suhteellisen vaatimaton ns. vanha-Viipuri olisi sijainnut lähellä Monrepon ikivanhaa lähdettä.  Linnan alkuperäisestä rakenteesta on olemassa vain hyviä oletuksia.  Linnan ulkoasu on näet kokenut aikojen saatossa lukuisia muodonmuutoksia monistakin eri syistä.

Ruotsin näkökulmasta linna oli välttämätön sen vaikutusvallan lujittamisen ja alueen turvaamisen vuoksi.  Eikä pelkkä linna riittänyt.  Ympärille tarvittiin elinvoimainen kaupunki laajan maaseudun kytkemiseksi Ruotsin kaupallisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin intresseihin sekä tietysti suuren  alueen hallinnoimiseen.  Niinpä Birger Maununpoika, Ruotsin kuningas 1290-1318 (isä oli kuulu Maunu Ladonlukko),  antoi jo vuonna 1295 lupakirjan Lyypekille  ja muille Itämeren kauppaa käyville kaupungeille harjoittaa sitä myös Viipurissa.  Maantieteellisesti Viipuri olikin sijainniltaan etenkin Venäjän markkinoita ajatellen erinomainen kauppakaupunki.

 

Mistä nimi Viipuri?

Viipurin nimestä on monenlaisia näkemyksiä.  Suomenkielinen nimi on suora väännös kaupungin ruotsalaisesta nimestä  Viborg.  Näin on asianlaita myös sen venäläisen nimen Vyborg (Выборг) tai saksalaisen Wiborg (myös Wiburg) kohdalla.  Luonnollisin selitys nimelle löytyy muinais-skandinaviasta.  Sana ”Vi” esiintyy usein pohjoismaisten kaupunkien alkuperäisissä nimissä.  Viikinki-kulttuurissa Vi-sana tarkoitti pyhää paikkaa.  Yleensä se merkitsi jonkun skandinaavisen jumalan palvontapaikkaa tai temppeliä.  Vi-sanaa (lausuttiin vii) käytettiin myös pelkästään temppelin nimenä.  Sana näkyy vieläkin useiden skandinaavisten paikkojen mm. kaupunkien nimissä.  Tanskassa on Jyllannissa jopa Viipurin ”kaimakaupunki” – Viborg.  Vi-sanan sisältäneitä kaupunkeja ovat mm. Visby, jonka alkuperäinen nimi oli pelkkä Vi.  Muita ovat olleet mm. Odensvi, Erösvi, Vifolka.  Kerrotaan näiden paikkojen pyhyyden ilmenneen siinäkin, ettei niissä saatu tehdä väkivallantekoja ja mm. rikoksista syytetyt saivat niissä suojaa.  Vi-paikan skandinaavisen vanhan merkityksen ja muinaisen israelilaisen vapaakaupungin väliltä löytyy näin mielenkiintoinen analoginen yhtäläisyys.  Edelliseen viitaten, on hyvä oletus nähdä Viipurin nimen perustuvan tavalla tai toisella muinaiseen skandinaaviseen kulttuuriin, vaikka emme tätä yhteyttä voikkaan enää selittää tarkemmin.

 

Linna ja linnanherroja

Linnan arvellaan olleen puolustuskelpoisena ensimmäisessä muodossaan jo vuonna 1323 solmittua Pähkinäsaaren rauhaa ennen.  Se  rakennettiin vallalla olevaan keskiaikaiseen linnojen tapaan eli linnan sydämmenä toimi mahtava nelikulmainen Pyhän Olavin torni.  Torni oli linnan ensimmäinen  kivestä rakennettu osa.  Sen neliskulmainen alaosa rakentuu viisi metriä paksuista graniittimuureista. Rakennus todennäköisesti toimi aivan aluksi erillisenä tornilinnana, kuten monet tuona aikana perustetut vastaavanlaiset linnat. Ampumakäytävien korkeat suojamuurit muodostivat sittemmin linnanpihan suojan sekä turvan näiden väliin rakennetuille, puisille asuin- ja varastohuoneille.  Samoihin aikoihin oletettavasti rakennettiin ulkoinen suojamuuri, joka sijaitsi nykyisten siipirakennusten kohdalla.  Näin muodostuneeseen suojattuun piiriin syntyi ensimmäinen kaupungintapainen asutus.  Tiettävästi  Monreposin alueella sijainneen ”Vanhan Viipurin” asutus muutti linnan suojiin, kun muurit sinne olivat valmistuneet.  Viipurin merkityksen kasvaessa linnan alue kävi auttamattomasti liian pieneksi ja  siviiliväestö siirtyi salmen yli kallioiselle niemelle. Siten varsinainen Viipurin kaupunki syntyi ja kasvoi salmen itärannelle.

Gripin sukuvaakuna

Gripin aatelissuvun sukuvaakuna – aarnikotka.

Viipurin linna sai  sen strategisen tärkeytensä vuoksi merkittäviä linnanherroja hallitsemaan enemmän tai vähemmän itsevaltiaasti niin kuin sitä ympäröivää aluetta.  Näistä mainittakoon mm.  saksalaisuuden vastustajana tunnettu Bo Juhonpoika Grip 1300-luvun loppupuolelta ja Kristian Niilonpoika 1418 —1442, Kustaa Waasan isoisä, joka tarmokkaasti puolusti Wiipurin kaupallisia oikeuksia.  Bo Joninpoika oli varsinainen aikansa mahtimies.  Hän keskittyi päinvastoin kuin useimmat säätyveljet varallisuuden hankkimiseen.  Hän sai läänityksekseen koko Suomen ja kolmanneksen tuolloisen Ruotsin alueesta.  Bo Joninpojalla oli suuri merkitys keskiaikaisten linnojemme historiassa.  Hän asui pitkät ajat Turun linnassa, perusti Raaseporin linnan ja myös Kastelholman linnaa voidaan perustellusti pitää Bo Joninpojan alulle panemana. Tosin toisenlaisiakin näkemyksiä asiasta on.

 

 

Karl_Knutsson_Bonde

Karle Knuutinpoika Bonde

Vuosina 1442–48 linnaa hallitsi loistonhaluinen linnanpäällikön Kaarle Knuutinpojan Bonde, joka kolmesti valittiinRuotsin kuninkaaksikin.  Hänen aikanaan rakennettiin linnaan lisää muureja ja torneja,  luultavasti useimmat niistä korkeista rakennuksista, jotka ympäröivät linnan sisäpihaa. Viipurin linnaan Kaarle siirtyi Turun linnasta, jonka menetti, kun unionikuningas  Kristoferi Baijerilainen perui sopimuksensa Kaarlen kanssa.  Viipurissa Kaalr Knuutinpoika piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia ja hallitsi suurta osaa Suomesta.  Hän jopa harjoitti  omaa ulkopolitiikkaa mm. Novgorodin, Hansaliitton ja Baltiaa hallinneen saksalaisen ritarikunnan kanssa.  Viipurista Kaarle lähti, kun hänet valittiin unionikuninkaaksi.

Kaarle_Knuutinpoika_Bonde_lähdössä_Viipurin_linnasta_Tukholmaan_kuninkaanvaaliin_1448_2

Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin vuonna 1448. Severin Falkmanin maalais vuodelta 1886. – Kansallisgalleria

Kaarle Knuutinpojan seuraaja oli Erik Akselinpoika Tott, joka asui Viipurin linnassa vuosina 1457–1483.  Erik Akselinpoika oli myös voimakastahtoinen ja tarmokas linnanherra.  Hänet tunnetaan myös Olavinlinnan perustajana, mutta saavutti kyseenalaista kuuluisuutta nousemalla edeltäjäänsä Viipurin linnassa, Kaale Knuutinpoikaa vastaan yhdessä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstierna kanssa. Kapina oli voittoisa ja Kaarle joutui luopumaan kuninkuudestaan.  Tilalle valittiin tanskalainen Kristian.  Erik Akselinpoika Tott linnoitti vahvasti myös Viipurin kaupunkia rakennuttamalla  kaupunkia suojaamaan mahtavan monitornisen kehämuurin. Viipuri olikin siten suurin keskiajan suomalainen linnoitus.  Linnan tilit kertovat, miten Tott vahvisti linnan varustuksia rakennuttamalla  useat sittemmin hävinneistä pää- ja esilinnan kehämuurien torneista.  Niistä on säilynyt vain  kaakkoiskulman pyöreä torni.  Myös linnan kappeli kaakkoissiivessä on Erik Akselinpoika Tottin  rakennuttama.

 

Viipurin piiritys ja pamaus

Viipuri joutui vuonna 1495 tuhoisan piirityksen kohteeksi, mutta sen pelasti valloitukselta Erik Akselinpojan rakennuttama vahva kaupunginmuuri.   Linnalla ei ollut  merkittävää osaa taisteiluissa, koska vihollinen torjuttiin jo kaupuuginmuureilla.  Tuohon vuoden 1495 piiritykseen liittyy kuuluisa Viipurin pamauksen -tapaus,  josta jäi kansanperinteeseen elämään erilaisia versiota.  Historiantutkijatkin ovat tapauksesta erimielisiä.  Ainoat tosiasiat ovat itse piiritys ja se, että venäläiset vetäytyivät pois, vaikka olivat ja päässeet pureutumaan muutamassa paikassa rynnäkkötikkaineen kaupungin muurille ja erään tarinan mukaan vallanneet jopa yhden sen torneista.  ”Pamauksen” sankarina esitetään aina kaupungin puolustusta johtanut Knut Posse.  Pamauksen ajoittaa riimikroniikka marraskuun 30 päiväksi, joka on Pyhän Andreaksen päivä.  Venäläiset tekivät ratkaisevan rynnäkkön Viipuriin ja nousivat jo muureille, valtasivat yhden torneista ja valmistautuivat rynnäkkötikapuita käyttäen tunkeutumaan itse kaupunkiin. Mutta silloin, riimikronikan mukaan, kaupungin puolustajat tempaisivat pois tikapuut ja sytyttivät muurin sisäpuolelle asetetut terva- ja pikitynnyrit tuleen. Tynnyreistä noussut tuli ja savu saattoivat piirittäjät hämmennykseen ja peräytymään. Myöhemmin syntyi tarina Viipurin pamauksesta. Sen mukaan Viipurin linnanpäälikkö Knut Posse oli keittänyt kattilassa taikaseosta, jossa oli rupikonnia, käärmeitä, elohopeata, lipeää ja kalkkia.  Tämä seos olisi sitten sytytetty tuleen. Seurauksena oli ollut niin kova pamaus, että venäläiset olivat huumaantuneet ja menettäneet tajunsa.

 

Viipurin_pamaus

Olaus Magnuksen näkemys Viipurin pamauksesta on julkaistu Carta marinassa vuodelta 1539.

Linnanherrojen vallan loppu

Viimeinen keskiaikainen linnanherra Wiipurissa oli vuosina 1525 1534 saksalainen kreivi Juhana von Hoija.  Hän oli Kustaa Vaasan lanko ja piti myös linnassa näyttävää hovia.  Hoija joutui kuninkaan epäsuosioon eikä hän ollut suosittu alamaistensakaan keskuudessa.  Mutta hovinpidon sanottiin olleen hienoa hänen aikanaan.  Niinpä on kerrottu, että sinä aikana oli ollut tapana lähettää aatelisnuorukaisia aina Ruotsista Viipurin hoviin oppimaan säädyllisiä tapoja.

Muutaman vuosisadan ajan olivat Wiipuria ja sen linnaa hallinneet kunkin aikaukauden Ruotsin vaikutusvaltaisimmatt miehet.  He olivat olleet korkeaa aatelia ja kuninkaantekijöitä, jopa kuninkaita.  Valtaa he olivat käyttäneet hyvinkin itsenäisesti, keskiaikaisten feodaaliherrojen tapaan.  He olivat ymmärtäneet, että linna läänityksineen oli heidän omaisuuttaan, tosin kuninkaan luovuttamaa, mutta silti heidän ehdottoman käskyvallan alaisuudessa.  He olivat, kuten tapana oli sanoaa ”Viipurin mahdin pitäjiä”.

Mutta aikakausi oli Euroopassa muuttumassa.  Oltiin siirtymässä feodaaliherrojen ajasta hallitsijoiden valtaan, Ruotista puheen ollen siis kuninkaiden valtaan.  Kalmarin unionin hajotessa Ruotsissa valtaan nousi Kustaa Waasa.  Hänen mukanaan koitti uusi aika, jolloin Viipurin linnaa tulivat hallitsemaan kuninkaan käskyjä noudattavat vallanpitäjät.  1540-luvulla Kustaa Waasa antoi määräyksen, että linna oli uusittava tuolloisten uusien linnoitusperiaalteitten mukaan.  Tämä merkitsi muutosta Viipurin linnan keskiaikaiseen ulkoasuun.  Linnanmuurien tornit ja huiput hävisivät, linnan pihan puiset rakennukset purettiin. Pyhän Olavin tornin yläosa sai vuosina 1561-64 nykyisen 8-kulmaisen muotonsa, kun siitä tehtiin tykkitorni.  Se sai lyijyisen peitteen ja huippuun nostettiin valtakunnan tunnus – kolme kruunua. Varsinaisen linnan ulkopuolelle rakennettiin vallituksia ja hirsivarustuksia.  Vanhat puu- ja maavarustukset muutettiin 1580-luvulla pää­osiltaan kivirakenteisiksi. Virran alitse rakennettiin tunneli, joka yhdisti linnan ja kaupungin.

 

Lippu Pyhän Olavin tornissa vaihtuu

Linnaan rakennettiin 1600-luvulla italialaisen linnoitustaidon mukaiset vallien linnakkeet ja bastionit, vaikka Viipurin linnan merkitys muuttui 1600-luvulla Ruotsin suurvaltakaudella. Tähän vaikutti se, että valtakunnan raja  siirtyi itäänpäin eikä linna enää ollut valtakunnan puolustuksen etulinjassa.  Painopisteet olivat aluelaajennusten myötä siirtyneet muualle.  Linnan strategisen merkityksen väheneminen vaikutti linnan puolustuslaitteiden tilaan.  Niitä ei parannettu enää 1600-luvun loppupuolella, vaan korjattiin vanhaa, mikäli se oli korjaamisen tarpeessa.  Sisätiloistakin katosi huoneiden loisto.  Vain porttirakennukseen kohdistettiin suurempaa huolenpitoa, siitä tehtiin linnanpäällikön asunto.  Linnan johto eli kuninkaan edustajat, eivät enää saaneet asua linnan päähuoneissa, vaan heille rakennettiin oma asuintalot, jotka ulkoisen kehämuurin varassa reunustavat nykyistä ulointa linnan pihaa.

Viipuri 1600-luvulla

Viipuri 1600-luvulla.

 

Suuri pohjan sota eli Isoviha oli ratkaiseva vaihe niin Viipirin linnan kuin Karjalan historiassa.  1700-luvun alussa Suuren Pohjan sodan alkaessa, rakennettiin ulkovallien kulmiin bastionit.  Vuonna 1710 linna kärsi Venäläisten piirittäjien tykkitulessa linna joitakin vaurioita.  Silloin mm. vahingoittui Pyhän Olavin torni.  Linnan siirryttyä venäläisten omistukseen vaurioit korjattiin ja tornikin sai takaisin entisen muo­toonsa. Venäläiset tekivätkin vielä 1700-luvulla laajoja uudistustöitä etenkin esilinnassa sekä päälinnan pohjoissiivessä.  Linnan ulkovarustuksiakin  uudistettiin vastaamaan paremmin aikakauden linnoitusperiaatteita.

Viipurin ja sen linnan strateeginen markitys väheni entisestään, kun Ruotsin ja Venäjän valtakuntien raja siirtyi Pikkuvihan jälkeen Kymijokeen.  Linnan suuruudenaika oli muutenkin jo ohi,  Viipuri oli Kannaksen lailla suhteellisen syrjäinen kolkka mahtavan Venäjän rajamaalla ja tuon ajan näkökulmasta melko kaukanakin maan pääkaupungista Pietarista.  Sotilaallisesti sen arvo ja merkitys väheni aseiden ja sotataidon kehittymisen myötä.  Kun Ruotsi menetti itäisen osansa Suomen sodassa 1808-1809 Venäjälle, oli Viipurin linna enää historiallinen muistomerkki.  Se tosin säilyi vielä sotilaallisessa käytössä asevarikkona 1800-luvun alkupuolelle asti, kunnes se autioitui.

 

Linnan rappeutuu

1800-luvun alkuvuosikymmenet olivat Viipurin linnan jatkuvaa rappeutumista.  Linna koki myös tulipaloja, joista vuoden 1834 ja etenkin 1856 tulipalot olivat olleet sille kohtalokkaita.  Vuoden 1834 palo syttyi salaman iskusta, jolloin palossa tuhoutui mm. Pyhän Olavin tornin katto.  Katto saatiin tsaristisen virkakunnan nopeudella ja käytöstavoilla viimein korjattua, mutta vuoden 1856 palo vaurioitti linnaa entistä pahemmin.  Tuolloin syttymisen syynä oli Saimaan kanavan valmistumista juhlistava ilotulitus ja linnaan siitä harhautunut ilotulitusraketti.  Se sytytti tulipalon, joka levisi nopeasti jo pitkälle rapautuneissa rakenteissa.  Linnan katot paloivat ja osasta linnaa ei jäänyt jäljelle kuin sortumisuhan alla olevat kiviseinät.  Kun rauniot jätettiin hoitamatta liki kolmeksikymmeneksi vuodeksi rappeutuivat rakenteet entisestään.  Vasta 1883 sai Pyhän Olavin torni väliaikaisen katon.  Tuohon aikaan olikin suuri uhka linnan lopullisesta raunioitumisesta.

 

Viipurin_Linna_vuonna_1885

Viipurin linna vuonna 1885, jolloin Pyhän Olavin torni oli saanut jo väliaikaisen katon ja linna oli pian pelastumassa rappiolta vuosien 1891-1894 korjaustöiden johdosta.

 

Viipurin kaupungilla oli halua estää linnan tuho.  Monesti kaupunki yrittikin saada linnan omistukseensa sen täydellisen tuhon estämiseksi ja rakenteiden korjaamiseksi.  Hetken jo näyttikin siltä, että tuo myönteinen ratkaisu olisi mahdollista.  Itämaisen sodan jälkeen venäläiset uudistivat koko Viipurin linnoitussuunnitelman.  Viipurin kaupungille luovutettiin kaupunkilinnoitus varsinaista linnaa ja Pyhän Annan kruunua lukuunottamatta.  Valitettavasti tuo luovutus koitui pitkälti vanhojen linnoitusrakenteiden tuhoksi.  Ilmeisesti sotilashallinto ei kuitenkaan ollut halukas luopumaan itse linnasta ja sen alueesta jäljellä olevine rakenteineen.  Näin voi päätellä venäläisen insinöörihallinnon yllättäen saamasta käskystä uudistaa linnan rakennukset tykistö- ja insinöörihallintojen toimitiloiksi. Tämä uudistustyö tapahtui vuosien 1891-1894 välillä.  Linnan uusimiseen käytettiin liki puoli miljoonaa tuolloista markkaa.  Linnan sisätöissa ei kovinkaan pitkälle otettu huomioon rakennuksen museaalisia arvoja, vaan tähtäimessa oli lähinnä linnan uusi käyttötarkoitus.  Sisätiloille se merkitsi lähes tuntemattomaksi uudistamista paksuin laastikerroksin.  Sen sijaan linnan ulkonäössä noudatettiin hyvinkin tarkkaan vanhoja esikuvia.  Tämä voitanee laskea linnan ulkoasuun vaikuttanee suomalainen arkkitehti Johan Jacob (Jac) Ahrenbergin ansioksi. Muutostöitä kokonaisuudessaan johti insinöörieversti Lesedov.

 

Silmänräpäys suomalaisvaltaa

Vähän ennen Viipurin luovutusta. Torkkeli Knuutinpoika katsoo viimeisiä hetkiä Pyhän Olavin tornissa liehuvaa Suomen lippua. – SA-kuva

Kansalaissodan jälkeen aina talvisotaan ja sittemmin jatkosodan päättymiseen asti Viipurin linna oli puolustuslaitoksen hallinnassa.  Tuona aikana ei linnassa tehty mitään suurempia restautrointitöitä yleistä ylläpitoa lukuunottamatta.  Suunnitelmia ja hyvää tahtoa siihen oli.  Talvisodassa linna vaurioitui ja jouduttiin luovuttamaan Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle.  Viipuri vallattiin takaisin jatkosodan alussa 1941, mutta neuvostojoukot valtasivat sen Viipurin kaupungin ohella jo ennen sotatoimien päättymistä.

 

 

Linna nykyään

Viipurin_linna_2016_sukuseuran_matka

Viipurin linna kuvattuna nykyisen sataman suunnasta kesällä 2016. Kuva on otettu Venäjän laivaston päivänä, minkä vuoksi torniin on nostettu sinivalkoinen lippu – Pyhän Andreaksen risti eli Venäjän laivaston lippu.

Neuvostoliiton aikana linnan restautointia tehtiin vähän kerrallaan ja työtä on jatkettu nykyisen Venäjän aikana.  Erittäin tärkeä uudistus oli uuden Viipurin ohitustien valmistuminen.  Linnan ohi kulkenut Leningradin / Pietarin tie Suomen rajalle aiheutti raskaiden ajoneuvojen liikenteen vuoksi vaurioita linnan rakenteille. Yksi viimeisimpiä linnan kunnostustöitä oli Pyhän Olavin tornin kunnostaminen vuonna 2017.  Niiden vuoksi torni oli suljettu turisteilta liki vuoden. Viipurin linna on nyt historiallinen muistomerkki ja siellä sijaitsee myös linnan vaiheita esittelevaä museo, joka pysyvän näyttelynsä lisäksi toteuttaa vaihtuvia näyttelyitä sekä erilaisia tapahtumia. Viipurin linna on päivittäin avoinna yleisölle.

 

Reino Seppänen 

 

Sukuseuran uusi hallitus kokoontui

Toimintakuden 2018 – 2019 jäsenmaksu 15 euroa  –  Matka Kronstadiin suunnitteilla

nuija_1Viime vuoden elokuun lopulla valittiin sukuseuralle uusi hallitus toimikaudelle 2018 – 2019.  Tuolloin seuran puheenjohtajaksi valittiin uudelleen Kari Seppänen ja varapuheenjohtajaksi Mirja Anolin. Sukuseuran uusi hallitus piti järjestäytymiskokouksensa Valkeakoskella lauantaina 10. helmikuuta 2018.  Seuran sihteerinä jatkaa Reino Seppänen, taloudenhoitajana Pekka Piepponen sekä jäsenasioidenhoitajana Jari Kuosmanen.  Seuran kotisivujen ylläpitäjäksi ja ATK-asioiden vastaavaksi valittiin Mikko Seppänen.

Hallitus päätti kokouksessaan panna toimeen kaksi sukukokouksen elokuussa hyväksymää päätöstä.  Sukuseuran jäsenmaksu on seuraavalta toimikaudelta eli vuosilta 2018 – 2019 yhteensä 15 euroa, josta lähetetään jäsenille tiedote.  Samassa yhteydessä kysytään jäsenten kiinnostusta ensi kesänä tehtävästä Kronstadin matkasta.  Matka päätettiin tehdä, mikäli vähintään 10 seuran jäsentä on halukas sille osallistumaan.

 

Sukuseuran uuden hallituksen kokoonpano ja jäsenten yhteystietoja toisaalla näillä sivuilla.

                                                             Vanhaa vuotta jäljellä
frohes-neues-jahr_2on enää ihan vähän,
paljon mahtui tapahtumaa
myöskin vuoteen tähän.
Uteliaana, rohkeana
vuoteen uuteen kulje
takanasi vanhan vuoden
kaikki portit sulje.
Anna haaveen, toivemielen
sua uuteen vuoteen kantaa
katso mitä vuodella tulevalla
onkaan sulle antaa.

                                                   Birgit Ahokas

 

Rakkauden hauta Vammelsuussa

Kuulin jo lapsena vanhemmiltani Vammelsuussa olleesta patsaasta nimeltään ”Rakkauden hauta”. Se oli ollut kuulemma 1920 ja 30-luvuilla suosittu turistikohde.  Vanhempanikin olivat nuorena parina vierailleet paikassa. Minulle jäi pitkäksi aikaa mielikuva, että tuo paikka olisi ollut Terijoella, mutta näin asia ei kuitenkaan ollut.  Vammelsuu oli pieni kalastajakylä Uudenkirkon puolella, tosin lähellä Terijoen rajaa. Tsaarinvallan aikana venäläisten rikkaiden kesävieraiden datshat olivat jossain määrinlevinneet jo sinnekin asti.  Näin myös oli syntynyt Villa Marijoki, jonne aikanaan nousi tuo romanttisten ja osin myös paikkansa pitämättömien tarinoiden ”Rakkauden hauta”.

 

Rakkaudenhauta_Vammelsuu

Maria Kartavtsevan hauta ja muistomerkki Villa Marijoen alueella. Kuvan oikeassa laidassa Willy-karhu osin näkyvissä.

Villa Marijoen rakennutti valtioneuvos Eugene Epafroditsh Kartavtsev ja hänen puolisonsa Maria Vsevolodna Kartavtseva.  Rakennus nousi vajaan 70 hehtaarin tilalle, jota halkoi viehättävä Vammeljoki. Datsha edusti tuon ajan huvilarakennusten suosituinta tyyliä eli oli ns. puupitsihuvila. Kyseessä oli siis lukuisia yksityiskohtia sisältäneen puumateriaalin veistoksellisesta  käsittelystä.  Se antoi rakennusten julkisivuille, kauempaa katsottuna, pitsivaikutelman, jota arkkitehdit olivat myös tavoitelleet.

 

Kartsevien pariskunta kuului Pietarin eliittiin ja jo aviomiehen aseman vuoksi sen seuraelämä tapahtui kaupungin high societyn piirissä eli aivan hovitasolla asti. Perheonni koki kuitenkin ankaran kolauksen kun talon rouva Maria Kartavtseva sairastui pahalaatuiseen syöpään. Rouva sai kyllä aikansa parasta hoitoa ja hänet leikattiin Münchenissä, Saksassa. Siellä perheen eräs ystävä, baijerilainen ruhtinatar lahjoitti Marialle suuren plyysisen leikkikarhun. Hän kertoi tälle, että nallen avulla olisi muka moni sairastunut parantunut taudistaan. Maria uskoi tai oli uskovinaan tuon karhun, jonka nimi oli Willy, ihmeitä tekevään voimaan.  Uskoi jopa siinä määrin, että Willy-karhua kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Karhulla oli oma paikka ruokapöydässä, oma sänky ja jopa  oma palvelija, rahasta kun ei taloudessa ollut puutetta.

 

Maria Kartavtseva jaksoi taistella sairauttaan vastaan noin kaksi vuotta, mutta syöpä voitti.  Leski,  valtioneuvos Eugene Kartavtsev,  rakennutti suruunsa ja vaimonsa muistoksi Villa Marijoen alueelle pienen ortodoksisen kirkon. Sen lähelle, suurehkon luonnonkiven uumenissa, sai myös Maria Kartavtseva viimeisen lepopaikkansa. Kiven päälle sijoitettiin kuvanveistäjä V.V. Lishevin kaksiosainen veistos pronssiin valettuna. Se esittää rouva Kartsevaa luonnollisen kokoisena tähyilemässä merelle päin. Jonkin matkan päähän taiteilija oli sijoittanut myös rouvan rakastaman Willy-nallen patsaan.  Hautapaikan valinnan perusteena oli se, että Maria oli viihtynyt hyvin kivellä nallensa kanssa ja kirjoitellut siihen myös tekstejään.

 

Marijoen ortodoksinen kirkko ja rakkauden hauta

Maria Kartavtsevan muistoksi rakennettu pieni ortodoksinen kirkko Villa Marijoen alueella. Rouva Kartavtsevan hauta ja muistomerkki kuvassa kirkon oikalla puolella.

Valtioneuvos Kartavtsev meni uudelleen avioliittoon suomalaisperäisen aatelisnaisen Martha von Haartmanin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta; Svetlana-tyttären ja Igor-pojan. Liittoa varjosti se, ettei Eugene Kartavtsevin äiti hyväksynyt uutta miniäänsä.  Hänen kuoltuaan vuonna 1911 aappiukko, vanhempi Kartavtsev, sen sijaan kutsui poikansa perheineen luokseen.

 

Ensimmäinen maailmansota ja seuranneet kaksi vallankumousta mullistivat Kartasevinkin perhee elämän totaalisesti. Upseerina Kartavtsev joutui sotilastehtäviin ja vallankumouksen seurauksena emigrantiksi Pariisiin. Siellä hän, ottamatta yhteyttä Martha-vaimoonsa, meni uudelleen naimisiin. Martha taas emigroitui Suomeen ja myöhemmin myös Pariisiin, missä avioitui itsekin uudelleen.

 

Villa Marijoki rakennuksineen ja puutarhoineen rappeutui. Sen sijaan Rakkauden haudasta tuli suosittu turistikohde.  Useimmat suomalaiset vierailijat eivät ymmärtäneet veistoksen ja kiven hautamuistomerkin luonnetta. Osasyynä sekin, etteivät useatkaan osanneet lukea muistomerkin venäjänkielisiä tekstejä ja suomenkielisiä taas ei ollut.  Niinpä turistit kiipeilivät Marian vierelle ja syliin kuvattaviksi. Se ärsytti paikkakuntalaisia, varsinkin venäläisiä ja venäjää osaavia.

 

Villa Marijoki tuhoutui lopullisesti talvi- ja jatkosodissa. Patsaatkin katosivat teille tietymättömille. Myöhemmin sitä katsomaan tulleet suomalaisturistit löysivät vain puisen ortodoksiristin, jonka joku tuntematon oli haudan merkiksi pystyttänyt. Sittemmin Rakkauden haudan kivelle ilmestyi 2000-luvun puolella uusi Marian patsas, ei kuitenkaan enää luonnollista kokoa, vaan pienempi.  Veistos on alkuperäisen mukaelma ilmeineen ja piirteineen. Myös pieni nallekarhu on saanut paikkansa kauempana kivellä alkuperäisen veistoksen mukaisesti. Tarina on koskettanut siis paikkakunnan uusiakin asukkaita.

 

Reino Seppänen

 

 

Uudenkirkon kunta

Kerrottakoon tässä yhteydessä vielä muutama sana Uudenkirkon kunnasta Karjalan kannaksella. Uusikirkko on eräs  Kannaksen alueellisen kulttuurikirjon mielenkiintoisista paikoista. Uusikirkko on yksi yhdeksästä Kannaksen merenrantaan rajoittuvista pitäjistä.  Etelässä Uusikirkko rajoittui mereen, lännessa Kuolemajärveen, joka oli siitä vuonna 1871 erotettu kunta. Pohjoisessa kunnan rajanaapuri oli Muolaa sekä idässä Kanneljärveen, jokä Kuolemajärven tavoin erotettiin Uudestakirkosta (1925) sekä vähäiseltä osalta Terijokeen.  Merellinen yhteys antoi Uudellekirkolle oman erityisen leimansa, jossa kalastuksella ja merenkäynnillä olivat vuosisataiset perinteet.

 

Kannaksen_pitäjät-kartta

 

Muinaislöytöjen perusteella Uudellakirkolla on ollut pysyvää asutusta jo kivikaudella. Pitkään se kuului osana Pyhän Ristin kirkkopitäjään eli Muolaaseen.  Omaksi seurakunnakseen Uusikirkko näyttää tulleen vuonna 1445, jolloin siitä löytyvät ensimmäiset kirjalliset maininnat. Vuonna 1911 Uuttakirkkoa ja Terijokea pyrittiin tsaarinhallinnon taholta erottamaan Suomen suuriruhtinaskunnasta ja liittämään hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin. Suomen eduskunta ja suomalaiset yleensä vastustivat hanketta, joka keskeytyi ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914.

 

Uudellakirkolla sijainneeseen Inonkylään tsaarinaikainen sotilashallinto rakennutti vuosina 1909 – 1916 Inon linnoituksen, joka edusti parasta aikansa sotilasinsinööritaitoa. Tukikohta varustettiin myös suurikaliiberisilla tuolloin moderneilla tykeillä.  Inon linnakkeen tehtävänä oli suojata Pietaria mereltä tulevalta uhkalta.  Vuoden 1918 toukokuussa venäläiset luovuttivat Inon linnakkeen suomalaisille, mutta räjäyttivät tykit ja tykkipatterit ennen evakuoitumista.  Tarton rauhansopimuksen ehtona, vuonna 1920, Suomi sitoutui olemaan linnoittamatta Inoa uudelleen.

 

Luovutetun Karjalan verkkosivuilla kuvataan Uudenkirkon luontoa ja maisemaa seuraavasti:

”Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot, niityt ja ihmisen rakentamat kylät sopusoinnussa luonnon kanssa. Metsäalueet olivat valtaosaltaan männikköä kasvavia hiekka- ja sorakankaita. Toki myös kaikki muut suomalaiset puulajit olivat mukana. Monet jalopuut kasvoivat luonnonvaraisina pitäjän alueella. Metsistä ja soilta saatiin syksyisin runsaasti marjoja ja sieniä. Pitäjän tunnetuin mäki, Mäkienmäki, kohosi 102 m merenpinnan yläpuolelle. Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km.

 

Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla ja usein, merirajan läheisyydestä johtuen, kalastaja sai sakot ja menetti pyydyksensä, koska kalasti vieraan valtakunnan alueella. Järvistä pyydettiin kalaa kotitalouksien tarpeisiin.”

 

 

 

Vuoden 2017 sukukokous Saunassa

Valkeakoski oli Sukuseuramme Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n kolmannen sääntömääräisen sukukokouksen pitopaikka.   Valinnalle on olemassa hyvät perusteet siinä, että seuran jäsenistön suuri osa asuu kaupungissa tai heillä on sinne muut yhteydet.  Valkeakoski on muutenkin sijaintinsa puolesta piste, jonne muuallakin asuvilla on liki pitäen samanlaiset matkat.  Tällä kertaa sukukokouksen yhteyteen oli liitetty mahdollisuus osallistua kaupungissa toimivan Apianniemen kesäteatterin Badding-produktion viimeiseen esitykseen.  Tilaisuutta osattiin myös käyttää hyväkseen.

 

Sihteeri jakoi lippuja kesäteatterin portilla

Sukuseuran sihteeri Reino Seppänen jakoi Badding-esityksen lippuja niitä ostaneille kesäteatterin portilla. Heikki Turkki ja Sari Peltomäki saivat omansa ensimmäisten joukossa.

Badding-näytelmä päättyi sopivasti ennen sukukokouksen alkua eli noin kello 16:15.  Apianniemestä on kätevästi lyhyt matka riippusillan kautta entiselle kaupungin kauppatorille, jossa kokouksen pitopaikka ravintola Sauna Bar & Grill sijaitsee.  Omana aikanani tuota riippusiltaa kutsuttiin ”Helgan keinuksi” silloisen kaupunginjohtajan Kaino Dahlin puolison mukaan. Kutsutaanko enää, sitä en osaa sanoa.

 

Taina Mäkinenja Jari Kuosmanen poistuvat Badding-näytelmän päätyttyä Apianniemestä.

 

Ravintola Sauna on saanut nimensä siitä, että rakennus oli aikoinaan Yhtyneiden paperitehtaiden omistama, missä tehtaan henkilökunnalle olli tarjolla mahdollisuus niin pyykkäykseen kuin kylpemiseen.  Itsellänikin on muistoja siitä, miten muutaman kerran kävin rakennuksessa äitini pestessä siellä pyykkiä.  Sen sijaan saunapuoli jäi niin minulle kuin sisarillenikin tuntemattomaksi.  Saunaperinteitä talossa vaalittiin sunnuntaina 12. elokuuta muutenkin kuin ravintolan nimen ja sen rekvisiitan vuoksi.  Kokoustilamme toisessa kerroksessa oli liki ruotsalaisen saunan lämpöarvoissa, kuten eräs osanottaja tilannetta luonnehti.  Vuonna 1938 valmistuneen talon seinät ovat vahvuudeltaan yli puolimetriset ja pitävät hyvin lämmön sisällään, kuten tuli todistetuksi.

 

Sauna-ravintola Valkeakoskella

Sukukokous pidettiin entisessä Yhtyneiden paperitehtaiden työntekijöille tarkoitetussa yleisessä sauna- ja pesularakennuksessa. Talo on valmistunut vuonna 1938.

 

Kokoontuminen aloitettiin buffetaterialla ja jatkettiin sukuseuran tarjoamilla kakkukahveilla.  Samalla aloitettiin myös itse kokouksen pitäminen.  Kokouksen puheenjohtajan ja sihteerin valinnat eivät tuottaneet yllätystä.  Seuran puheenjohtaja Kari Seppänen ei saanut itselleen vastaehdokasta ja sihteeröintikin lankesi luonnostaan seuran sihteerille.  Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Mirja ja Marja, kuten ehdotuksen tekijä riimillisesti asian ilmaisi.  Kyseessä olivat siis Mirja Anolin ja Marja Mäkinen.

 

Mirja Anolin

Marja Mäkinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuran taloudellinen tilanne on toiminnan volyymiin  nähden hyvässä sopusoinnussa, vaikka viime sukukokouskaudelta (vuoden 2015 – 2017) ei peritty jäsenmaksujakaan. Uudelta kaksivuotiskaudelta jäsenmaksu päätettiin kerätä ja sen suuruus on kokokahden vuoden pituiselta sukukokouskaudelta 10 euroa.  Liittymismaksu on edelleen 15 euroa.

 

Kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri

 

Uuden toimintasuunnitelman keskeinen ajatus on värvätä seuran toimintaan mukaan nuorempaa polvea.  Tuo tehtävä annetaan nuorille itselleen.  Se siis tullee olemaan jotain muuta kuin vanhemman polven harrastamia kokoontumisia.  Nähtäväksi jää mitä.  Perinteitäkin on tarkoitus vaalia eli ensi kesänä yritämme taas saada aiemmin toteutumatta jääneen Kronstadin matka.  On näet useammaltakin taholta esitetty toivomus sen toteuttamisesta.  Kronstad on sukuseurammekin kannalta perusteltu kohde, sillä ainakin kahden sukulaisnaisen tiedetään liittyvän avioliiton kautta tuohon tsaarinaikaiseen merilinnoitukseen.

 

Sukukokouksen osanottajia.

Hyväksytty toimintasuunnitelma nosti esiin myös sukuseuramme kotisivujen merkityksen.  Sivuilla vierailut ovatkin ollut palveluntarjoavalta henkittujen tietojen mukaan aivan yllättävän laajaa.  Uutena osana sivuille on tarkoitus laittaa pieniä katkelmia sukulaisista äänitetyistä haastatteluista.  Puheenjohtaja kiittikin seuramme jäsentä Heikki Turkkia, joka toimitti sihteerille ennen sukukokoustamme haastattelut äidistään Aila Turkista ja enostaan Olavi Seppäsestä.  Käydyssä keskustelussa esitettiin toivomus, että sukuseuran Facebook-ryhmään osallistuisi enemmän jäseniä ja foorumia käytettäisiin muussakin merkityksessä kuin puhtaiden sukuasioiden ilmotustauluna.

 

Sukukokouksen osanottajia 2

Sukuseuran johto säilyi entisellään, mikä sekään ei ollut yllätys, koska kiinnostusta tällaiseenkaan vapaaehtoistoimintaan ja yhteisöllisyyteen ei liiemmälti tässä pitkälle individualisoituneessa yhteiskunnassamme näytä oleva.  Näin siis Kari Seppänen ja Mirja Anolin jatkavat puheenjohtajina.

Hallitukseen sen sijaan tuli kaksi uutta henkilöä.  Uuden hallituksen kokoonpano on:  Katja Jaakkola (uusi), Jari Kuosmanen, Marja Mäkinen, Raimo Mäkinen (uusi) ja Tommi Tienhaara.  Hallituksen yleisvarajäseniksi valittiin Sari Peltomäki, Pekka Piepponen, Mikko Seppänen ja Reino Seppänen.  Seuran sääntöjen mukaan hallitus kutsutaan kokoon varajäsenineen.

 

Raimo Mäkinen ja Sari Lievonen

 

Tommi Tienhaara

 

Aira ja Harri Lindstöm

 

Sirkka ja Kari Seppänen

 

Sari Peltomäki, Mirja Anolin ja Taina Mäkinen

 

Kokouksen lopussa valittiin hallituksen esityksestä Sukuseura Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n kunniajäseneksi seuramme perustajajäsen, Valkjärven Tarpilan kylässä syntynyt Olavi Seppänen.  Hänen ansiokseen todettiin pitkäaikainen suvun taustojen selvittäminen ja yhteydet sukuhistorian kirjoittajaan Aimo Seppäseen ja hänen sisareeseen sukututkija Helmi Seppäseen.  Olavilla oli myös suuri rooli sukuseuramme perustamisessa.  Valitettavasti Olavi ei ikänsä ja kuntonsa puolesta enää kyennyt saapumaan paikalle.  Hänen sijastaan kunniakirjan otti vastaan tytär Sari Peltomäki, joka kiitti isänsä puolesta ja kertoi tämän arvostavan suuresti saamaansa huomionosoitusta.

 

Sari Peltomäki ja isänsä Olavi Seppäsen kunniakirja

Edellisen sukukokousen kunniajäseneksi hyväksymä Aino Piepponenkin sai vihdoin oman, kehystetyn kunniakirjan, jonka lupasi toimittaa Ainolle itselleen hallituksen jäsen Marja Mäkinen.

Marja Mäkinen tarkastelee Aino Piepposen kunniakirjqa.

Puheenjohtaja päätti hikisen Saunapäivän kokouksen kello 18:35.  Tarinaa jatkettiin vielä hetken pienemmissä porukoissa.

 

Reino Seppänen

Kuvat:  Katja Jaakkola