Rakkauden hauta Vammelsuussa

Kuulin jo lapsena vanhemmiltani Vammelsuussa olleesta patsaasta nimeltään ”Rakkauden hauta”. Se oli ollut kuulemma 1920 ja 30-luvuilla suosittu turistikohde.  Vanhempanikin olivat nuorena parina vierailleet paikassa. Minulle jäi pitkäksi aikaa mielikuva, että tuo paikka olisi ollut Terijoella, mutta näin asia ei kuitenkaan ollut.  Vammelsuu oli pieni kalastajakylä Uudenkirkon puolella, tosin lähellä Terijoen rajaa. Tsaarinvallan aikana venäläisten rikkaiden kesävieraiden datshat olivat jossain määrinlevinneet jo sinnekin asti.  Näin myös oli syntynyt Villa Marijoki, jonne aikanaan nousi tuo romanttisten ja osin myös paikkansa pitämättömien tarinoiden ”Rakkauden hauta”.

 

Rakkaudenhauta_Vammelsuu

Maria Kartavtsevan hauta ja muistomerkki Villa Marijoen alueella. Kuvan oikeassa laidassa Willy-karhu osin näkyvissä.

Villa Marijoen rakennutti valtioneuvos Eugene Epafroditsh Kartavtsev ja hänen puolisonsa Maria Vsevolodna Kartavtseva.  Rakennus nousi vajaan 70 hehtaarin tilalle, jota halkoi viehättävä Vammeljoki. Datsha edusti tuon ajan huvilarakennusten suosituinta tyyliä eli oli ns. puupitsihuvila. Kyseessä oli siis lukuisia yksityiskohtia sisältäneen puumateriaalin veistoksellisesta  käsittelystä.  Se antoi rakennusten julkisivuille, kauempaa katsottuna, pitsivaikutelman, jota arkkitehdit olivat myös tavoitelleet.

 

Kartsevien pariskunta kuului Pietarin eliittiin ja jo aviomiehen aseman vuoksi sen seuraelämä tapahtui kaupungin high societyn piirissä eli aivan hovitasolla asti. Perheonni koki kuitenkin ankaran kolauksen kun talon rouva Maria Kartavtseva sairastui pahalaatuiseen syöpään. Rouva sai kyllä aikansa parasta hoitoa ja hänet leikattiin Münchenissä, Saksassa. Siellä perheen eräs ystävä, baijerilainen ruhtinatar lahjoitti Marialle suuren plyysisen leikkikarhun. Hän kertoi tälle, että nallen avulla olisi muka moni sairastunut parantunut taudistaan. Maria uskoi tai oli uskovinaan tuon karhun, jonka nimi oli Willy, ihmeitä tekevään voimaan.  Uskoi jopa siinä määrin, että Willy-karhua kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Karhulla oli oma paikka ruokapöydässä, oma sänky ja jopa  oma palvelija, rahasta kun ei taloudessa ollut puutetta.

 

Maria Kartavtseva jaksoi taistella sairauttaan vastaan noin kaksi vuotta, mutta syöpä voitti.  Leski,  valtioneuvos Eugene Kartavtsev,  rakennutti suruunsa ja vaimonsa muistoksi Villa Marijoen alueelle pienen ortodoksisen kirkon. Sen lähelle, suurehkon luonnonkiven uumenissa, sai myös Maria Kartavtseva viimeisen lepopaikkansa. Kiven päälle sijoitettiin kuvanveistäjä V.V. Lishevin kaksiosainen veistos pronssiin valettuna. Se esittää rouva Kartsevaa luonnollisen kokoisena tähyilemässä merelle päin. Jonkin matkan päähän taiteilija oli sijoittanut myös rouvan rakastaman Willy-nallen patsaan.  Hautapaikan valinnan perusteena oli se, että Maria oli viihtynyt hyvin kivellä nallensa kanssa ja kirjoitellut siihen myös tekstejään.

 

Marijoen ortodoksinen kirkko ja rakkauden hauta

Maria Kartavtsevan muistoksi rakennettu pieni ortodoksinen kirkko Villa Marijoen alueella. Rouva Kartavtsevan hauta ja muistomerkki kuvassa kirkon oikalla puolella.

Valtioneuvos Kartavtsev meni uudelleen avioliittoon suomalaisperäisen aatelisnaisen Martha von Haartmanin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta; Svetlana-tyttären ja Igor-pojan. Liittoa varjosti se, ettei Eugene Kartavtsevin äiti hyväksynyt uutta miniäänsä.  Hänen kuoltuaan vuonna 1911 aappiukko, vanhempi Kartavtsev, sen sijaan kutsui poikansa perheineen luokseen.

 

Ensimmäinen maailmansota ja seuranneet kaksi vallankumousta mullistivat Kartasevinkin perhee elämän totaalisesti. Upseerina Kartavtsev joutui sotilastehtäviin ja vallankumouksen seurauksena emigrantiksi Pariisiin. Siellä hän, ottamatta yhteyttä Martha-vaimoonsa, meni uudelleen naimisiin. Martha taas emigroitui Suomeen ja myöhemmin myös Pariisiin, missä avioitui itsekin uudelleen.

 

Villa Marijoki rakennuksineen ja puutarhoineen rappeutui. Sen sijaan Rakkauden haudasta tuli suosittu turistikohde.  Useimmat suomalaiset vierailijat eivät ymmärtäneet veistoksen ja kiven hautamuistomerkin luonnetta. Osasyynä sekin, etteivät useatkaan osanneet lukea muistomerkin venäjänkielisiä tekstejä ja suomenkielisiä taas ei ollut.  Niinpä turistit kiipeilivät Marian vierelle ja syliin kuvattaviksi. Se ärsytti paikkakuntalaisia, varsinkin venäläisiä ja venäjää osaavia.

 

Villa Marijoki tuhoutui lopullisesti talvi- ja jatkosodissa. Patsaatkin katosivat teille tietymättömille. Myöhemmin sitä katsomaan tulleet suomalaisturistit löysivät vain puisen ortodoksiristin, jonka joku tuntematon oli haudan merkiksi pystyttänyt. Sittemmin Rakkauden haudan kivelle ilmestyi 2000-luvun puolella uusi Marian patsas, ei kuitenkaan enää luonnollista kokoa, vaan pienempi.  Veistos on alkuperäisen mukaelma ilmeineen ja piirteineen. Myös pieni nallekarhu on saanut paikkansa kauempana kivellä alkuperäisen veistoksen mukaisesti. Tarina on koskettanut siis paikkakunnan uusiakin asukkaita.

 

Reino Seppänen

 

 

Uudenkirkon kunta

Kerrottakoon tässä yhteydessä vielä muutama sana Uudenkirkon kunnasta Karjalan kannaksella. Uusikirkko on eräs  Kannaksen alueellisen kulttuurikirjon mielenkiintoisista paikoista. Uusikirkko on yksi yhdeksästä Kannaksen merenrantaan rajoittuvista pitäjistä.  Etelässä Uusikirkko rajoittui mereen, lännessa Kuolemajärveen, joka oli siitä vuonna 1871 erotettu kunta. Pohjoisessa kunnan rajanaapuri oli Muolaa sekä idässä Kanneljärveen, jokä Kuolemajärven tavoin erotettiin Uudestakirkosta (1925) sekä vähäiseltä osalta Terijokeen.  Merellinen yhteys antoi Uudellekirkolle oman erityisen leimansa, jossa kalastuksella ja merenkäynnillä olivat vuosisataiset perinteet.

 

Kannaksen_pitäjät-kartta

 

Muinaislöytöjen perusteella Uudellakirkolla on ollut pysyvää asutusta jo kivikaudella. Pitkään se kuului osana Pyhän Ristin kirkkopitäjään eli Muolaaseen.  Omaksi seurakunnakseen Uusikirkko näyttää tulleen vuonna 1445, jolloin siitä löytyvät ensimmäiset kirjalliset maininnat. Vuonna 1911 Uuttakirkkoa ja Terijokea pyrittiin tsaarinhallinnon taholta erottamaan Suomen suuriruhtinaskunnasta ja liittämään hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin. Suomen eduskunta ja suomalaiset yleensä vastustivat hanketta, joka keskeytyi ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914.

 

Uudellakirkolla sijainneeseen Inonkylään tsaarinaikainen sotilashallinto rakennutti vuosina 1909 – 1916 Inon linnoituksen, joka edusti parasta aikansa sotilasinsinööritaitoa. Tukikohta varustettiin myös suurikaliiberisilla tuolloin moderneilla tykeillä.  Inon linnakkeen tehtävänä oli suojata Pietaria mereltä tulevalta uhkalta.  Vuoden 1918 toukokuussa venäläiset luovuttivat Inon linnakkeen suomalaisille, mutta räjäyttivät tykit ja tykkipatterit ennen evakuoitumista.  Tarton rauhansopimuksen ehtona, vuonna 1920, Suomi sitoutui olemaan linnoittamatta Inoa uudelleen.

 

Luovutetun Karjalan verkkosivuilla kuvataan Uudenkirkon luontoa ja maisemaa seuraavasti:

”Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot, niityt ja ihmisen rakentamat kylät sopusoinnussa luonnon kanssa. Metsäalueet olivat valtaosaltaan männikköä kasvavia hiekka- ja sorakankaita. Toki myös kaikki muut suomalaiset puulajit olivat mukana. Monet jalopuut kasvoivat luonnonvaraisina pitäjän alueella. Metsistä ja soilta saatiin syksyisin runsaasti marjoja ja sieniä. Pitäjän tunnetuin mäki, Mäkienmäki, kohosi 102 m merenpinnan yläpuolelle. Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km.

 

Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla ja usein, merirajan läheisyydestä johtuen, kalastaja sai sakot ja menetti pyydyksensä, koska kalasti vieraan valtakunnan alueella. Järvistä pyydettiin kalaa kotitalouksien tarpeisiin.”

 

 

 

Vuoden 2017 sukukokous Saunassa

Valkeakoski oli Sukuseuramme Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n kolmannen sääntömääräisen sukukokouksen pitopaikka.   Valinnalle on olemassa hyvät perusteet siinä, että seuran jäsenistön suuri osa asuu kaupungissa tai heillä on sinne muut yhteydet.  Valkeakoski on muutenkin sijaintinsa puolesta piste, jonne muuallakin asuvilla on liki pitäen samanlaiset matkat.  Tällä kertaa sukukokouksen yhteyteen oli liitetty mahdollisuus osallistua kaupungissa toimivan Apianniemen kesäteatterin Badding-produktion viimeiseen esitykseen.  Tilaisuutta osattiin myös käyttää hyväkseen.

 

Sihteeri jakoi lippuja kesäteatterin portilla

Sukuseuran sihteeri Reino Seppänen jakoi Badding-esityksen lippuja niitä ostaneille kesäteatterin portilla. Heikki Turkki ja Sari Peltomäki saivat omansa ensimmäisten joukossa.

Badding-näytelmä päättyi sopivasti ennen sukukokouksen alkua eli noin kello 16:15.  Apianniemestä on kätevästi lyhyt matka riippusillan kautta entiselle kaupungin kauppatorille, jossa kokouksen pitopaikka ravintola Sauna Bar & Grill sijaitsee.  Omana aikanani tuota riippusiltaa kutsuttiin ”Helgan keinuksi” silloisen kaupunginjohtajan Kaino Dahlin puolison mukaan. Kutsutaanko enää, sitä en osaa sanoa.

 

Taina Mäkinenja Jari Kuosmanen poistuvat Badding-näytelmän päätyttyä Apianniemestä.

 

Ravintola Sauna on saanut nimensä siitä, että rakennus oli aikoinaan Yhtyneiden paperitehtaiden omistama, missä tehtaan henkilökunnalle olli tarjolla mahdollisuus niin pyykkäykseen kuin kylpemiseen.  Itsellänikin on muistoja siitä, miten muutaman kerran kävin rakennuksessa äitini pestessä siellä pyykkiä.  Sen sijaan saunapuoli jäi niin minulle kuin sisarillenikin tuntemattomaksi.  Saunaperinteitä talossa vaalittiin sunnuntaina 12. elokuuta muutenkin kuin ravintolan nimen ja sen rekvisiitan vuoksi.  Kokoustilamme toisessa kerroksessa oli liki ruotsalaisen saunan lämpöarvoissa, kuten eräs osanottaja tilannetta luonnehti.  Vuonna 1938 valmistuneen talon seinät ovat vahvuudeltaan yli puolimetriset ja pitävät hyvin lämmön sisällään, kuten tuli todistetuksi.

 

Sauna-ravintola Valkeakoskella

Sukukokous pidettiin entisessä Yhtyneiden paperitehtaiden työntekijöille tarkoitetussa yleisessä sauna- ja pesularakennuksessa. Talo on valmistunut vuonna 1938.

 

Kokoontuminen aloitettiin buffetaterialla ja jatkettiin sukuseuran tarjoamilla kakkukahveilla.  Samalla aloitettiin myös itse kokouksen pitäminen.  Kokouksen puheenjohtajan ja sihteerin valinnat eivät tuottaneet yllätystä.  Seuran puheenjohtaja Kari Seppänen ei saanut itselleen vastaehdokasta ja sihteeröintikin lankesi luonnostaan seuran sihteerille.  Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Mirja ja Marja, kuten ehdotuksen tekijä riimillisesti asian ilmaisi.  Kyseessä olivat siis Mirja Anolin ja Marja Mäkinen.

 

Mirja Anolin

Marja Mäkinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuran taloudellinen tilanne on toiminnan volyymiin  nähden hyvässä sopusoinnussa, vaikka viime sukukokouskaudelta (vuoden 2015 – 2017) ei peritty jäsenmaksujakaan. Uudelta kaksivuotiskaudelta jäsenmaksu päätettiin kerätä ja sen suuruus on kokokahden vuoden pituiselta sukukokouskaudelta 10 euroa.  Liittymismaksu on edelleen 15 euroa.

 

Kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri

 

Uuden toimintasuunnitelman keskeinen ajatus on värvätä seuran toimintaan mukaan nuorempaa polvea.  Tuo tehtävä annetaan nuorille itselleen.  Se siis tullee olemaan jotain muuta kuin vanhemman polven harrastamia kokoontumisia.  Nähtäväksi jää mitä.  Perinteitäkin on tarkoitus vaalia eli ensi kesänä yritämme taas saada aiemmin toteutumatta jääneen Kronstadin matka.  On näet useammaltakin taholta esitetty toivomus sen toteuttamisesta.  Kronstad on sukuseurammekin kannalta perusteltu kohde, sillä ainakin kahden sukulaisnaisen tiedetään liittyvän avioliiton kautta tuohon tsaarinaikaiseen merilinnoitukseen.

 

Sukukokouksen osanottajia.

Hyväksytty toimintasuunnitelma nosti esiin myös sukuseuramme kotisivujen merkityksen.  Sivuilla vierailut ovatkin ollut palveluntarjoavalta henkittujen tietojen mukaan aivan yllättävän laajaa.  Uutena osana sivuille on tarkoitus laittaa pieniä katkelmia sukulaisista äänitetyistä haastatteluista.  Puheenjohtaja kiittikin seuramme jäsentä Heikki Turkkia, joka toimitti sihteerille ennen sukukokoustamme haastattelut äidistään Aila Turkista ja enostaan Olavi Seppäsestä.  Käydyssä keskustelussa esitettiin toivomus, että sukuseuran Facebook-ryhmään osallistuisi enemmän jäseniä ja foorumia käytettäisiin muussakin merkityksessä kuin puhtaiden sukuasioiden ilmotustauluna.

 

Sukukokouksen osanottajia 2

Sukuseuran johto säilyi entisellään, mikä sekään ei ollut yllätys, koska kiinnostusta tällaiseenkaan vapaaehtoistoimintaan ja yhteisöllisyyteen ei liiemmälti tässä pitkälle individualisoituneessa yhteiskunnassamme näytä oleva.  Näin siis Kari Seppänen ja Mirja Anolin jatkavat puheenjohtajina.

Hallitukseen sen sijaan tuli kaksi uutta henkilöä.  Uuden hallituksen kokoonpano on:  Katja Jaakkola (uusi), Jari Kuosmanen, Marja Mäkinen, Raimo Mäkinen (uusi) ja Tommi Tienhaara.  Hallituksen yleisvarajäseniksi valittiin Sari Peltomäki, Pekka Piepponen, Mikko Seppänen ja Reino Seppänen.  Seuran sääntöjen mukaan hallitus kutsutaan kokoon varajäsenineen.

 

Raimo Mäkinen ja Sari Lievonen

 

Tommi Tienhaara

 

Aira ja Harri Lindstöm

 

Sirkka ja Kari Seppänen

 

Sari Peltomäki, Mirja Anolin ja Taina Mäkinen

 

Kokouksen lopussa valittiin hallituksen esityksestä Sukuseura Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n kunniajäseneksi seuramme perustajajäsen, Valkjärven Tarpilan kylässä syntynyt Olavi Seppänen.  Hänen ansiokseen todettiin pitkäaikainen suvun taustojen selvittäminen ja yhteydet sukuhistorian kirjoittajaan Aimo Seppäseen ja hänen sisareeseen sukututkija Helmi Seppäseen.  Olavilla oli myös suuri rooli sukuseuramme perustamisessa.  Valitettavasti Olavi ei ikänsä ja kuntonsa puolesta enää kyennyt saapumaan paikalle.  Hänen sijastaan kunniakirjan otti vastaan tytär Sari Peltomäki, joka kiitti isänsä puolesta ja kertoi tämän arvostavan suuresti saamaansa huomionosoitusta.

 

Sari Peltomäki ja isänsä Olavi Seppäsen kunniakirja

Edellisen sukukokousen kunniajäseneksi hyväksymä Aino Piepponenkin sai vihdoin oman, kehystetyn kunniakirjan, jonka lupasi toimittaa Ainolle itselleen hallituksen jäsen Marja Mäkinen.

Marja Mäkinen tarkastelee Aino Piepposen kunniakirjqa.

Puheenjohtaja päätti hikisen Saunapäivän kokouksen kello 18:35.  Tarinaa jatkettiin vielä hetken pienemmissä porukoissa.

 

Reino Seppänen

Kuvat:  Katja Jaakkola 

 

 

 

 

Juuret Viipurissa – Havin Oy

Havin tehtaat

Havin Oy:n tehtaat Viipurissa ennen talvisotaa

 

Luovutetun Karjalan alueella oli 450 teollisuuslaitosta joiden kokonaistuotanto vastasi 10 % Suomen teollisuustuotannosta. Merkittävin teollisuuden ala oli selluloosantuotanto.  Sen volyymi oli ennen talvisotaa peräti 25 prosenttia koko Suomen selluloosatuotannosta.  Luovutetun alueen teollisuus oli tuolloiseen aikaan nähden kuitenkin monimuotoista ja osin hyvin moderniakin.  Vaikka maatalous oli niin Karjalassa kuin muuallakin Suomea merkittävin leivän antaja kansakunnalle, teollisuuden merkitys oli ulkomaankaupan kannalta keskeistä ja kasvussa.  Luovutetussa Karjalassa oli monia suuria teollisia keskittymiä.  Itse asiassa Karjalan teollisuudella oli Suomen olosuhteet huomioon ottaen pitkät perinteet.  Tästä yhtenä esimerkkinä esiteltäköön Havin osakeyhtiö, joka myöhemmin tunnetiin juuri leimallisesti  viipurilaisena firmana. 

Havin tehtaiden historia yltää aina vuoteen 1829 asti, jolloin kuvernementtisihteeri ja tukkukauppias Anton Alfthan perusti tuolloiseen Kakin kappeliin, sittemmin Johanneksen kunta, kynttilätehtaan. Tuotanto käynnistyi Alfthanin omistamalla Kirjolan tilalla syyskuun ensimmäisenä päivänä 1829.  Alfthan oli voimakasluonteinen ja värikäs persoonallisuus, joka oli osallistunut mm. Napoleonia vastaiseen sotaan Venäjän armeijan  intendentuuriosaston palveluksessa.  Hänen toimeliaisuutensa ulottui useille aloille.  Anton Alfthanin mielenkiinto suuntautui monenlaiseen yritystoimintaan.  Hän harjoitti laajaa vähittäis- ja tukkukauppaa, perusti olutpanimon ja toimi myös laivaliikenteen parissa.

Vuoden 1839 huhtikuussa Alfthan sai tsaarilta uusia etuoikeuksia elinkeinotoimintaan, joka tuohon aikaan oli erittäin tarkasti säädeltyä.  Oikeuksiaan hän toteutti laajentamalla seuraavana vuonna vuonna tilalleen jauhomyllyn, jonka käyttövoimana oli höyrykone.  Kynttilöitä valmistettiin Alfthanin tehtaassa jo vuonna 1845 noin       120 000 kiloa.  Sen tuotannon arvon laskettiin tuolloin olleen noin 29 000 ruplaa. Työntekijöitä tehtaassa oli 19.  Tehdas muutti Viipuriin vuonna 1849 parempien yhteyksien päähän ja lähemmäksi markkinoita.  Uusi tehdasrakennus nousi Viipurissa Havin alueelle.  Samalla laajennettiin tuotantoalaa, kun tehdas alkoi valmista­an steariinikynttilöitä ja rikkihappoa.  Vuonna 1851 tuotannon arvoksi laskettiin noin 47 500 ruplaa.

Itämaista sotaa ja konkurssia

Anton Alfthan kuitenkin kuoli vuonna 1854 ja toiminnan jatkajaksi tuli hänen poikansa Ferdi­nand Alfthan.  Alfthanien liiketoiminta kuitenkin koki takaiskun, kun Venäjä ajautui Krimin sotaan, joka on tunnettu myös itämaisena sotana.   Sota käytiin Venäjän sekä Osmanivaltakunnan (Turkki), Britannian, Ranskan ja Sardinian muodostaman liittouman välillä vuosina 1853–1856.  Koska yhtynyt brittiläis-ranskalainen laivasto hallitsi meriä, ei Venäjän lipun alla purjehtineilla laivoilla ollut enää mahdollisuutta liikennöidä Itämerelläkään.  Niinpä Alfthanit lopettivat laivaliikennettä koskeneen toimintansa.  Myös höyrymylly lakkau­tettiin.  Sen sijaan Havin tehdasta laajennettiin ja vuonna 1859 siihen liitettiin saippuateh­das.  Kyseinen tehdas siirrettiin Haviin Tervajoelta, missä se oli toiminut vuodesta 1820 lähtien tilanomistaja Alexander But­zowin perustamana.  Työntekijöitä oli tuolloin Havissa jo 63 ja tehtaan tuotannon arvokin tuplautunut 106 000 rup­laan.

Alfthanin toiminimen alla harjoitettu liiketoiminta koki suomalaisenteollisuuden alkuvaiheille niin tyypillisen vararikon vuonna 1863.  Useimmiten näiden vararikkojen taustalla olivat likviditeettiin liittyneet ongelmat.  Tässäkään tapauksessa ei ollut kyse kysynnän vähäisyydestä, sillä tuotanto pyöritettiin peräti kolme vuotta kon­kurssipesän laskuun.  Vuonna 1866 viipurilainen kauppahuone Hackman & C:o osti tehtaat konkurssipesältä 160 000 markalla ja muodosti niistä Havin Osakeyhtiön. Kauppaan kuuluivat kynttilä- ja saippuatehtaat sekä Pantsarlahden olutpanimo.  Havin Osakeyhtiön ensimmäiseksi isännöitsijäksi valittiin yhtiöiden entinen omistaja Ferdinand Alfthan.  Hän hoiti tointa vuonna 1889 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.  Hänen jälkeen  isännöitsijäksi valittiin hänen saman niminen poikansa, myöhempi kauppaneuvos, Ferdinand Alfthan.

Yhtiö kasvaa ja toiminta-ajatus virtaviivaistuu

Uuden omistajatahon alaisuudessa toiminta Havissa koki muutoksia, mutta myös voimistui monella tapaa.  Saippuan valmistus tuli yhtiön päätoimialaksi.  Kynttiläin valmistus taas lakkautettiin 1870-luvulla markkinatilanteen kiristyessä.  Uutena tuotteena alettiin valmistaa luujauhoja.  Tosin kynttilävalmistus palautui myöhemmin uudelleen tuotantoon ja muodostui Havin yhdeksi tunnusmerkiksi saippuoiden ohella.  Oluttehdas lakkautettiin vuonna 1881.  Vuonna 1873  rakennettiin kalkinpolttouuni ja vuonna 1894 laajennettiin merkittävästi saippuatehdasta.  Luujauhotehdas uusittiin vuonna 1901 ja sen laitteistot saatettiin ajan vaatimuksia vastaaviksi.  Tehdyt uudistukset nostivat nopeasti Havin tuotantomäärät merkittävälle tasolle.  Vuonna 1911 Havin Oy tuotti saippuaa jo 1,2 miljoonaa kiloa vuodessa.  Tuotteita meni myös vientiin.  Havin tunnettuja merkkejä vuosisatojen vaihteessa olivat pyykkisaippu­oista Extra prima ja Prima. Sa­moin ihosaippuoista Munasaippua ja tumma Glyserini– saippua.  Suosittuja val­misteita olivat mm. Puritas saippuapulveri  ja suopa.

 

Havin saippuatehdas 1915

 

Yhtiö suuntautui etenkin 1900-luvun alusta lähtien voimakkaasti ulospäin ja pyrki saamaan nimeä kotimaan ulkopuolellakin.  Myynti perustui pitkälti omaan kauppamatkustajaverkostoon.  Tuotteita markkinoitiin jo varhaisessa vaiheessa messuilla ja ne saivatkin palkintoja, joita pyrittiin hyödyntämään vielä vuosikymmeniä myöhemmin firman mainonnassa.  Havin tuotteet on palkittu mm. vuonna 1862 ”Honoris causa“ pronssimitalin Lontoossa, vuonna 1867 pronssimitalilla Parisissa, vuonna 1870 saivat tuotteet palkinnon Pietarissa Venäjän teollisuusnäyttelyssä, vuonna 1876 pronssimita­lilla Helsingissä, , vuonna 1887 hopeamitalilla Viipurin maanviljelynäyt­telyssä.  1900-luvun puolella palkintoja on tullut lisääkin.

 

Luujauhoo- ja liimatehdas

 

Havin Oy seurasi hyvin muutoksia alan kehityksessä.  Se ryhtyi mm. valmistamaan ”hajusaippuoita” vuonna 1904, kun kiinnostus niihin kuluttajien piirissa alkoi kasvaa.  Rakennuksia ja koneita uusittiin sekä panostettiin tuotekehittelyyn.  Yhtiön tekemät ratkaisut saippuan ja hygieniatuotteiden valmistuksessa haastoi ulkomaista maahantuontia.  Havin Oy turvautui mm. runsaaseen lehtimainontaan.  Brändit näyttävätkin olleen yllättävän pitkäikäisiä, mikä käy hyvin selville juuri yhtiön lehtimainontaa seuraamalla.  Myöhemmin maamme itsenäisyyden aikana Havin Oy näyttää markkinoinnissaan turvautuneen hyvinkin moderneihin tuon ajan menetelmiin.  Yksi mielenkiintoinen mainonnan keino, yllättävän paljon vastaavaa amerikkalaista markkinointityyliä edustava, oli 1933 vuonna julkaistu laaja 184-sivuinen ”Tunnettuja henkilöitä ja Havin tuotteet” –kirjanen, missä tuon aikakauden kulttuurin ja viihdemaailman henkilöt kilvan kehuiva yhtiön tuotteita.

 

Havin Oy:n lehtimainontaa vuonna 1913

 

Havin Oy sosiaalisen toiminnan edelläkävijänä

Työnantajana Havin Osakeyhtiö oli aikoinaan edelläkävijä suomalaisessa yhteiskunnassa.  Yhtiö pyrki tietyissä rajoissa takaamaan henkilöstölleen kohtuulliset elinolot.  Se oli järjestänyt työntekijöilleen oman  lukusalin, kirjaston, sekä sairaskassan.  Tämä ”kipukassaksi” aikanaan kutsuttu sosiaalinen palvelu oli perustettu osin yhtiön voittovaroista myönnetyillä lahjoituksella ja osin se perustui jäsenten maksuihin.  Yhtiö tarjosi työntekijöilleen myös ilmaisen sairaanhoidon ja lääkärin.

 

Havin Oy:n kahden perheen asuintalo yhtiön työläisille

 

Aikana, jolloin työväen asunto-olot olivat yleensä ala-arvoisia, yhtiö alkoi rakennuttaa työväelleen asuntoja peräti oman ohjelman puitteissa.  Vuoteen 1913 mennessä yhtiö oli käyttänyt noin 100,000 markkaa voittovaroistaan työntekijöiden asuntoihin.  Ennen ensimmäistä maailmansotaa Havin Oy pyrki käyttämään noista voittovaroistaan vuosittain henkilökuntansa uusien asuntojen rakentamiseen 25 000 markkaa. Ohjelman tavoitteena oli saada rakennettua yksi kahdelle perheelle tarkoitettu talo vuodessa.  Jokainen huoneisto käsitti olohuoneen, keittiön ja kamarin alakerrassa sekä yhden huoneen ja ullakkotilan yläkerrassa.  Lisäksi asuntoon kuuli komeroita vaatteiden ja ruuan säilytystä varten, kellari, halkovaja ja ulkosuoja eläimille.  Jokaista asuntoa varten oli myös oma aidattu puutarha. Ajatuksena oli mahdollistaa asukkaille omaa elintarvikkeiden tuotantoa.  Rakennusten suunnittelusta  vastasivat viipurilaiset arkkitehdit Ullberg ja Gyllden.

Havin tuotteita vuonna  1939

Havin Oy:n tuotanto ennen talvisotaa oli hyvin monipuolinen.  Yhtiön päätoimialalla saippuoissa ja pesuaineissa se näkyi tuotenimien runsautena.  Niinpä pesusaippuoita oli useita laatuja eri tuotenimiä.  Yhtiö markkinoi kolmea lajia suopaa ja kolmea sekä  saippuajauhe- että saippuahiutalemerkkiä.  ”Hajusaippuoita” yhtiö mainosti olevan peräti 26 tuotemerkkiä neljässä eri laatuluokassa.  Erikoissaippuoita taas oli kolmea eri lajia käsisaippuaa, hiustenhoitoon neljää eri laatua ja parranajotuotteina kolmea lajia.  Lisäksi oli kylpy- ja saunasaippuaa. Yhtiö valmisti myös puhdistus- ja desinfiointiaineita, eläinluusta tehtyjä tuotteina luurasvaa, luuliimaa, luuryynejä, luujauhoa ja raakaluujauhoa.  Kynttilöitä löytyi 12 eri luokassa useina pakkauskokoina.  Havin Oy osallistui myös Helsingin olympialaisiin tarvittavan stadionin rakentamiseen oman Stadion-tuotteiden kautta.  Kyseisistä tuotteista osa ostohinnasta meni olympiastadionin rakennusrahastoon. Näitä ”Stadion-tuotteita”olivat Havin Maija -saippuajauhe, Puritas-saippuajauhe, Nestor-saippua ja Stadion-saippua.

 

Perinteisten kynttilöiden lisäksi Havin Oy:llä oli mallisto erikoiskynttilöistä

 

Saippuat ja pesuaineet olivat Havin Oy:n lippulaiva. Havin Maija -saippuajauhe oli niitä tuotteita, joita ostamalla rahaa kertyi myös olympiastadionin rakennusrahastoon

 

Havin Oy:kin lähti evakkoon

Havin Oy:n toiminta jatkui Viipurissa talvisodan syttymiseen asti vuonna 1939.  Tuotantolaitokset evakuoitiin Riihimäelle, missä oli vuodesta 1928 asti ollut yhtiön omistuksessa  Oy Teka Ab –niminen teknokemiallisia tuotteita valmistava tytäryhtiö.  Saippuoiden ja kynttilöiden valmistuksen yhtiö aloitti vuoden 1940 puolella.  Yhtiö kehittyi olojen vakiinnuttu 1950-luvulla vanhalta pohjalta.  Aikoinaan muotoutunut näkemys keskittymisestä saippuoiden, pesuaineiden ja kynttilöiden valmistukseen entisestään vahvistui.  Lisääntynyt myynti vaati tuotantokapasiteetin kasvattamista ja Riihimäelle rakennettiin uusi tehdas 1970-luvulla.

Isänmaallisen aspektin vähittäinen katoaminen suomalaisestakin liiketoiminnasta vaikutti syvällisesti myös Havi Oy:n kohtaloon.  Ensin myytiin yhtiön teknokemiallinen puoli saksalaiselle Henkelille vuonna 1977.   Kynttilöiden valmistus siirtyi Hackman Designor Oy Ab:lle vuonna 1996.  Se puolestaan myi Havin kynttilätehtaan ruotsalaiselle Dunelle vuonna 1998.  Havin kynttilätuotanto palasi takaisin suomalaiomistukseen, kun perheyritys Suomen Kerta Oy osti sen Dunelilta.

 

Kaksi Havin tuotteissa käytettyä logoa

                           

Reino Seppänen