Helmi Seppästä, Myhkyrilässä syntyneistä Seppäsistä vanhinta haastateltiin aikoinaan vuonna 2010 Etelä-Karjala ilmestyvään Vartti-ehteen. Se on kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin julkaistava lehti, jonka eskiviikkoinen jakelumäärä on 64 500 kappaletta ja sunnuntainen 46 000 kappaletta.
Helmi on vastaillut napakasti kiperiinkin kysymyksiin, vaikka miettimisaikaa ei kuulemma ollut kovinkaan paljon käytettävissä. Alla lehden juttu kokonaisuudessaan.
Sää oli yllättävän suosiollinen sukuseuran Viipurin matkalla 02. – 04. elokuuta 2016. Matka tehtiin risteillen Saimaan kanavan kautta Viipuriin ja takaisin Lappeenrantaan. Tällä kertaa seuran matkalle osallistujia oli vain kymmenkunta. Sukuseuralaiset olivat osana Bussi-Mannisen totetuttamaa ryhmämatkaa, mutta kulkivat matkan aikana paljolti omaia polkujaan. Osa ryhmästä tuli myös Lappeenrantaan omalla kyydillä.
Ruovedeltä lähtenyt ja Tampereen kautta ajanut bussi tuli Lappeenrantaan hyvissä ajoin. Majoittuminen tapahtui hyvätasoisessa hotelli Patriassa lähellä satamaa. Aikainen tulo kaupunkiin mahdollisti tutustumisen Lappeenrannan keskustaan. Niinpä sukuseuralaistemme ydinryhmä teki tunnin kierroksen kaupunkijunalla. Se antoi aineksia muodostaa hyvä käsitys tämän vireän 60 000 asukkaan karjalaisen kaupungin menneisyydestä ja nykypäivästä.
Kaupunkijuna lähtö- ja palauupaikka oli Saimaan rannassa sijaitseva Hiekkalinna lähellä Linnoitusta. Tämän vuoden teemana tässä Hiekkalinnassa on Ritarilinna. Kyse on alueesta, johon on veistetty kolmesta miljoonasta kilosta hiekkaa prinssejä, kuninkaallisia ja ritareita. Linnan taidokkaista veistoksissa voi tunnistaa mm. keskiaikaiset turnajaiset ja uskonnollista tematiikkaa. Linnassa on myös pienimuotoinen teatteri, jossa on kesän aikana ollut musiikkiesityksiä ja lastenteatteria.
Turnajaiset hiekkaan kuvattuna Lappeenrannan Hiekkalinnassa.
Lappeenrannassa matkalaisemme viettivät iloista iltaa istumalla tervahöyry Prinsessa Armadan kannella keskustellen ja kuulumisia vaihtaen. Iltaa jatkettiin ilman viilentyessä hotellin baarissa. Matkalla hotelliin nautittiin tietysti Vetyä ja Atomia torin kioskista. Tämä lappeenrantalainen herkku todettiin maineensa veroiseksi.
Prinsesa_Armadan kannella, vaikka ei vielä sinisellä Saimaalla.
Keskiviikkoaamuna oli aikainen herätys, sillä laukut oli toimitettava bussiin jo kello 06:00. Ankara sadekuuro pelästytti matkalaiset, mutta sade taukosi jo aamiaista syödessä. Niinpä satamassa laivaan pääsyä odoteltaessa ei enää tarvinnut pelätä kastumista. MS Karelian lähtiessä kohti Saimaan kanavaa ja Viipuria sää oli jo aurinkoinen. Ryhmämme viihtyikin koko lähes koko matkan ajan aluksen yläkannella. Välillä kävimme nauttimassa maittavat katkakrapuvoileivät Karelian ruokasalissa ja loppumatkalla myös laulamassa yhteislauluja laivan baarissa.
Laivan_kannella menomatkalla: Sirkka, Aira, Harri, Tarja, Reino ja Kari.
Matka kanavan kautta Viipuriin oli ryhmäläisille aivan uusi kokemus. Kanavan kahdeksan sulkua kiinnostivat menomatkalla. Erityisen vaikuttava oli kanavan ensimmäinen, Mälkiän, sulku. Siinä pudotuskorkeus on kanavan suurin, 12,4 metriä. Kaksi muuta Suomen puolella olevaa sulkua ovat Mustola ja Soskua. Venäjän puolella olevat sulut ovat Pälli, Ilistoje (entinen Lietjärvi), Tsvetotšnoje (entinen Rättijärvi), Iskrovka (entinen Särkijärvi) ja Brusnitšnoje (entinen Juustila). Pituudeltaan nykyisen kanavan kerrottiin olevan noin 43 kilometriä. Saimme myös paljon tietoa kanavan historiasta ja sen nykyisestä käytöstä.
Mälkiän sululla, missä pudotuskorkeus on kanavan suurin.
Kivisalmen suurten siltojen alittaminen oli tunnetta nostattava kokemus. Samoin Viipuria lähestyttäessä tutun Viipurin linnan tornin näkeminen. Tulo Viipuriin vesiteitse avasi kaupungista aivan toisenlaisen kuvan. Laituriin kiinnittäytyessä miljöötä hallitsee juuri Viipurin linna. Nyt sen tornissa liehui Pyhän Andreaan siniristinen lippu eli Venäjän merivoimien lippu. Tuo valkoisella pohjalla oleva vino sininen risti oli laivaston tunnus jo tsaarin aikana. Puiden takana linnan vastarannalla pilkottavan entisen maakunta-arkiston rannassa salkoon oli vedetty myös vanha neuvostolaivaston lippu rinnan Pyhän Andreaan lipun ja maan kansallislipun rinnalle.
Viipurin linna matkustajasatamasta nähtynä.
Maahan tuloon liittyvistä muodollisuuksista passintarkastuksesta ja tullista selivisimme niin tultaessa kuin lähdettäessä hyvin nopeasti. Piinaavista kokemuksista neuvostoajoilta ei enää ollut jälkeäkään. Satamasta siirryimme bussilla majapaikkaamme hotelli Victoriaan. Se sijaitsee aivan vastapäätä Viipurin vanhaa, jugendtyylistä kauppahallia lähellä Salakkalahtea. Hotelli on ilmastoitu ja sen sijainti turistin kannalta erittäin kätevä; vanha kaupunki ja keskusta ovat kävelymatkan päässä.
Hotelli_Victoria Viipurin kauppahallia vastapäätä.
Iltapäivällä oli matkatoimiston ohjelmaan kuulunut kiertoajelu Viipurissa, minkä yhteydessä tarjoutui halukkaille mahdollisuus tutustua Viipurin Alvar Aallon suunnittelemaan ja vuonna 1935 valmistuneeseen kaupunginkirjastoon. Kirjasto onkin nyt erittäin hyvässä kunnossa vuonna 2013 valmistuneen korjauksen jälkeen. Korjausta vauhditti aikanaan presidentti Tarja Halonen ottamalla sen puheeksi presidentti Putinin kanssa erään Pietarin vierailunsa yhteydessä. Me kirjastoon tutustuneet totesimme, että siellä avautuisi seuraavana päivänä vanhaa Viipuria esittelevä laajahko postikorttinäyttely. Näyttelyn kokoamiseen olivat osallistuneet myös suomalaiset tahot.
Kuva Viipurin kaupunginkirjaston toisesta kerroksesta.
Kaupunkikierroksen ja kirjastoon tutustumisen jälkeen jäi aikaa vielä omatoimiseen tutustumiseen kaupungilla ja ostoksille. Viipuriin oli viimeisen käyntimme jälkeen ilmestynyt useita kahviloita, bistroja ja ravintoloita, joiden ruokatarjonta ja palveluiden taso oli kehittynyt valtavasti. Turistin kannalta ostokset ja ravintoloiden hinnat olivat valuutan kurssimuutosten takia erittäin edullisia.
Illalla seurueemme siirtyi liki samankokoisen muun turistiryhmän kanssa illanviettoon Viipurin Pyöreään torniin. Nautimme siellä venäläistyyppisen illallisen juomineen ja jälkiruokineen. Meille esiintyi myös viipurilainen seitsenhenkinen kansantanssiryhmä Veresk (suomeksi Kanerva). Ryhmä käsitti kolme naista ja neljä miestä. Taidokkaita tanssiesityksiä säestettiin perinteiseen venäläiseen tapaan laululla ja kansansoittimin (balalaikat ja bassobalalaikka kansanomaiset lyömäsoittimet). Vauhdikkaisiin esityksiin haettiin myös meitä katsojia mukaan.
Viipurilainen kansantanssiryhmä Veresk.
Seuraava päivä oli tutustumista omatoimisesti Viipuriin tai niin halutessa ostoksien tekoon. Sukuseuralaiset kiersivätkin ahkerasti mm. Viipurin vanhaa kaupunkia, osan tutustuessa kaupungin suomalaisajan rakennuksiin ja arkkitehtuuriin. Valitettavasti osa tästä arvokkaasta, joskin yllättävän pitkään säilyneestä, rakennuskannasta on edelleenkin huonokuntoista ja jatkuvan rapistumisen vaivaamaa. Muutama arvotalo on jo peruuttamattomasti menetettykin. Ilahduttavaa oli kuitenkin havaita, että useita tästä säilyttämisen arvoisesta rakennukannasta on korjattu ja myös korjaamisen alla. Mielenkiintoista oli myös todeta, miten hienoon kuntoon Viipurin asemarakennus vuodelta 1953 oli remontoitu niin ulkoa kuin sisältä. Vanha, Eliel Saarisen ja Herman Geselliuksen suunnittelema, rakennushan tuhoutui sodassa vuonna 1941.
Viipurin asema muutostöiden jälkeen on nyt yksi kaupungin komistuksista.
Paluumatkalle lähdettäessä säätila muuttui sateiseksi, minkä vuoksi varsinkin alkumatkasta ei kannella oleskelu houkuttanut retkeläisiä. Niinpä aikaa kulutettiinkin yhteislaulun, bingon ja seurustelun merkeissä sekä edullisia tax free -ostoksia tehden. Perillä Lappeenrannassa laiva oli ohjelman mukaisesti kello 21:45. Tulomuodollisuuksista selvittyämme kuului linnoitusten valleilta trumpetilla soitettu iltasoitto ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Mikäpä sen upeampi päätös sukuseuramme hienosti onnistuneelle matkalle!
– Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina –
Pällilän hovin lampuotien elämä oli epävarmaa ja raskasta. Tosin monen muun hovikartanon alustalaisilla se näyttää olleen vielä paljonkin raskaampaa. Pällilään ei ole liittynyt sellaisia kauhukertomuksia, joita perimätiedon ja asiakirjojenkin mukaan esiintyi eräissä muissa hoveissa. Esimerkiksi Kuusaan hovin pihalla oli ”piiskapetäjäksi” kutsuttu puu. Siihen talonpoika sidottiin donataarin tai hänen edustajansa määräyksestä raippojen antamisen ajaksi. Mielivaltaa silti esiintyi Pällilässäkin lähinnä sen vuoksi, että hovin omistaja kävi itse harvoin tiluksillaan. Valtaa Pällilässä käytti tilanhoitaja. Hän hoiti hyvin itsenäisesti kartanon asioita, mikä mahdollisti myös tilanhoitajan omien etujen vaalimisen isännän kustannuksella.
Pällilän kuuluisin ja eniten perimätietoa kartuttanut tilanhoitaja oli Vasilij Volkov, jota myös Muolaan Volkaksi kutsuttiin. Hän näyttää toimineen Pällilän tilanhoitajana vuodesta 1850 lähtien. Volka oli itsekin syntyjään venäläisen maaorjan poika. Kuten monesti on asianlaita, niin Volkakin oli unohtanut oman taustansa ja maaorjien kokemat vaikeudet ja vääryydet. Muolaan Volka oli ahne ja röyhkeä mies, joka täytti omat taskunsa Pällilän lampuotien kustannuksella. Erään tiedon mukaan Volka maksoi osaksi ”kalavelkoja” Pällilän väelle. Hän oli saapunut hoviin tavallisena rakennusmiehenä ja joutunut tuolloin lampuotien kiusanteon kohteeksi. Myöhemmin tilanhoitajana hän ei tuntenut vähäistäkään sääliä lampuoteja kohtaan.
Ennen Pällilän tilanhoitajaksi pääsemistään Volka oli Kyyrölän hovin omistajan Nazarovin palveluksessa. Pällilästä näet myytiin Kyyrölän lahjoitusmaan osuus salaneuvos Bogojevskille vuonna 1801. Sittemmin tuo alue tuli nimineuvos Nazarovin omistukseen, joka hallinnoi hoviaankeskiaikaisen lääninherran elkein ottaen mm. vapauksia naisrauhan osalta. Kyseisen Nazarovin suosituksesta Volka pääsi sittemmin tilanhoitajaksi Pällilään.
Volkan lisäksi Pällilässä oli myös muutama työnjohtaja, joista kaksi Vaseliksi ja Aleksanteriksi kutsutut olivat hovin alustalaisten mukaan hyviä miehiä. Sen sijaan Suomen ruotsinkielisiä edustanut Lindbergiä pidettiin pahansisuisena. Työnjohtajia lampuodit pystyivät myös lahjomaan ja siten helpottamaan omaa elämää hitusen verran. Sen sijaan Volkan mielivaltaan oli vain tyytyminen. Tämä suhtautui lampuotien omaisuuteenkin venäläisellä suuripiirteisyydellä. Niinpä jos alustalaisella oli esimerkiksi hyvä hevonen, Volka otti sen itselleen ja maksoi siitä vain sopivaksi katsomansa summan, mikä ei suinkaan ollut käypä hinta.
Donataarienen ylivalta lahjoitusmaa-alueilla oli ehdoton. Pällilässäkin talonpojat yrittivät saada tilanhoitaja Volkan pois asemastaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Volkalla oli ruhtinas Golizinin tuki ja luottamus. Pällilän lampuodit lähettivät jopa 30. huhtikuuta 1862 kirjelmän keisarille ”vapautetun orjamiehen Wasili Wolkovan” laittomasta käytöksestä. Kenraalikuvernöörille siirtyneeseen asiaan ruhtinas Golizin vastasi syyttämällä talonpoikia niskuroinnista. Viipurin läänin maaherra kävi myös yksityisiä keskusteluja ruhtinaan itsensä kanssa toivoen tilanhoitajan noudattavan paikallisia sääntöjä. Golizin kuitenkin dementoi väitteet eikä suostunut Volkaa erottamaan alustalaisten argumentointien perusteella.
Kun lampuotien yritykset saada inhimillistä ja oikeudenmukaista kohtelua epäonnistuivat, heidän selviytymistaktiikkansa muuttui. Siihen tuli samanlaisia elementtejä, joilla venäläinen musikka oli yrittänyt tulla toimeen jo vuosisatoja. Avoimen vastustuksen sijasta oltiin alistuvinaan vaatimuksiin, mutta tosiasiassa määräyksiä, veroja ja ropotteja pyrittiin kiertämään monella tavoin. Tosiasiassa epäoikeudenmukainen kohtelu kääntyi lopulta isäntiä vastaan. Pientä ja isompaakin vilunkia tehtiin, vaikka niistä kiinnijoutuminen tiesi lampuodille ikävyyksiä, jopa kodista pois ajamista.
Pällilän hovin ropottitupa valokuvattuna vuonna 1937. Kuva: Museovirasto
Yksi esimerkki lampuotien nokkeluudesta kiertää isäntävallan vaatimuksia liittyi taksvärkin hevospäivien suorittamiseen. Lampuoti sai hovin konttorista suurikokoisen lapun, jonka perusteella työnjohtaja merkitsi hevospäivän suoritetuksi lyömällä kahdeksikon muotoisen merkin lampuodin kärrynaisaan tai tällä olevaan erityiseen puukapulaan. Parhaammasta päästä lampuodit osasivat valmistaa itse samanlaisen merkkiraudan, jolla hevospäivä saatiin kuitattua iskemällä sillä jälki oikeaan kohtaan. Näiden temppujen kanssa piti lampuodin kuitenkin olla varovainen, sillä Volkalla oli hovin eri kylissä omat kätyrinsä.
Oman lukunsa lampuodin rasitteista muodostivat hovin rahdinajot Pietariin. Sinne vietiin monenlaista tilan tuotetta puutavaraa, heiniä ja lietettäkin. Suurimman osuuden kuljetettavasta rahdista muodosti kuitenkin heinänajo. Pietarin suurkaupungissa oli lukematon määrä hevosia, jotka kaipasivat ”polttoainetta”. Matka Muolaalta Pietariin oli noin 100 kilometriä ja rahdin ajaminen sinne kesti kolme päivää. Heiniä punnittiin kuormaan hovissa 25 puutaa (vanha venäläinen mittayksikkö) johon lisättiin heinien kuivumisen varalta puoli puutaa lisää. Mikäli kuorma Pietarissa osoittautui keveämmäksi, joutui rahdinajaja maksamaan Volkalle ”sakkoa” kaksi – kolme ruplaa. Raha meni Volkan omaan taskuun eikä vajetta saanut korvata omalla heinällä. Lampuotien ei kannattanut yrittää saada lisäansioita tai ainakaan näyttää vaurastumistaan, koska Volka lisäsi välittömästi sen huomatessaan veroja ja rasitteita asianomaiselle.
Volkan röyhkeys oli uskomatonta ja epärehelliyys kohdistui yhtä hyvin hovin isäntään kuin sen alaisiin. Niinpä kerrotaan Volkan väärentäneen ruhtinas Golizinin tarkastuksia varten hovin kirjanpidon tilikirjat. Ruhtinas oli tarinan mukaan valitellut tilan kannattavuutta, kun sen tuotto ei tahtonut riittää edes hänen ”saippuarahoiksi”. Lopulta pää tuli vetävän käteen Volkankin kohdalla ja hänet erotettiin tilanhoitajan toimestaan. Volkan myöhemmistä vaiheista tiedetään se, että hän muutti ensin Puolaan ja palasi sieltä takaisin Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Volka näet perusti kaupan Lappeenrantaan. Hän teki sen kanssa kuitenkin konkurssin ja muutti Venäjälle. Hänen perheensä jäi kuitenkin asumaan Kyyrölään, missä Volka omisti talon. Volkan oletetaan kuolleen Venäjällä joskus 1880-luvun alkuvuosina.
Reino Seppänen
– Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina –
Suuri Pohjansota ja sen päättyminen Uudenkaupungin rauhaan siirsi Ruotsin ja Venäjän välisen rajan osapuilleen nykyiselle linjalle. Tuo sota, jota myös Isoksi Vihaksi kutsutaan aiheutti paljon kärsimystä maassa ja irroitti sadaksi vuodeksi Karjalan ja sen mukana Kannaksen muusta Suomesta. Sodan seurauksena suuri osa Karjalan itsenäisistä talonpojista menetti vuosisataiset oikeutensa maaomaisuutensa ja pitkälti myös vapautensa. Näin kävi myös Myhkyrilän Seppäsille, jotka joutuivat vuokraviljelijöinä eli lampuoteina asumaan ja viljelemään todistettavasti ainakin yli 200 vuotta hallitsemaansa maata.
Sukumme maat Pietari Suuri lahjoitti laajaan alueeseen kuuluvana osana venäläiselle everstillle Grigori Petrovitš Tšernysheville. Tästä lahjoituksesta muodostettiin ns. Pällilän hovitila ja se oli ensimmäinen lahjoitusmaa Viipurin läänissä. Lahjoitus tapahtui sotatilan vielä kestäessä, 27. heinäkuuta 1710. Uudenkaupungin rauhahan solmittiin vasta vuonna 1721. Lahjoituskirjassa todetaan lahjaan sisältyvän kyseisen maa-alueen kaikki asutut kylät myös autiokylät, pellot, niittyt ja metsät.
Tšernyshevin lahja käsitti 53 kylää Muolaan pitäjästä ja 39 kylää Valkjärveltä. Tällä alueella oli tuolloin 92 taloa, joiden verotusoikeus siirtyi Tšernysheville lahjan mukana. Tsaarin lahja käsitti liki puolet läntisestä Muolaasta. Punnusjärven eteläpuolella oleva Myhkyrilä oli yksi noista 53:sta Muolaan kylästä, kuten sen naapurikylät Himala, Oravala ja Saavola.
Pällilän kartano oli jo Ruotsin vallan aikana ollut lahjoitustila, jonka kuningas oli lahjoittanut vuonna 1616 ratsumestari Lindeved Klausinpoika Hästeskolle. Pietari Suuren lahjoituksen muodostama Päliilän hovikartano oli suurin Muolaan lahjoitusmaakartanoista. Tämän kokonaisuuden hallinnollisena keskus sijaitsi ensi alkuun Punnusniemessä Punnusjärven rannalla. Tsernysevit siirsivät sen joskus 1760-luvun paikkeilla Pällilään Äkäpää-nimiselle tilalle Yskjärven rannalle. Sata vuotta myöhemmin Pällilän hoviin kuului 498 tilaa, joilla oli yhteensä 3000 lampuotia eli vuokraviljelijää.
Pällilän hovin päärakennus 1937. (Museoviraston kuva)
Pällilän hovi oli poikkeuksellinen siinä mielessä, että se säilyi Tsenyshevien suvulla yli 160 vuotta. Tosin loppuaikoina osia jo menettäneenä ja vuoden 1842 jälkeen Tsernyshevin naispuolisen haaran kautta Galitzinin ruhtinassuvulle siirtyneenä. Siten Pällilä oli Kannaksen pisimpään samalla suvulla säilynyt lahjoitusmaa.
Pällilän lahjoitusmaahan kuului autioituneita kyliä pohjoisemmasta Muolaasta. Näihin kyliin, Parkkilaan, Kyyrölään, Sudenojaan ja Kangaspeltoon donataari Grigori Tšernyshev tuotti 200 maaorjaa Venäjältä Jaroslavin ja Kostroman alueilta. Tuolla seudulla Tsernysheveillä oli hyvin laajoja omistuksia, omistajilleen taloudellisesti paljon Pälliää tärkeämpiä.
Pällilän hovin päärakennuksen kerrotaan rakennetun Kannaksen punahongista, jotka oli kaadettu Hotakan kylän metsistä. Päärakennuksen molemmin puolin sijaitsivat kaksikerroksiset huvilat. Niiden kellarit toimivat hovikartanon ruokavarastoina. Pihapiirissä sijaisti suurikokoinen navetta ja laaja kasvitarha. Maantien toisella puolella oli kookas riihi, tuulimylly ja muita talousrakennuksia. Kartanon tuulimyllyn kivisen alusrakennelman sanottiin olleen neljä metriä korkea. Hovikartanon omassa hallinnassa olleita maa-alueita nimitettiin hovilaksi. 1800-luvun puolivälissä hovilaan kuuluivat Pihkala, Orola ja Jääskelä. Hovi viljeli itsenäisesti myös lahjoitusmaan autiotiloja, jotka olivat jääneet isäntäväkeä paitsi Ison vihan melskeissä.
Hovin vuokraviljelijöiden, ”lampuotien”, noiden entisten tilanomistajien, oli suoritettava hoville sekä rahaveroa, että taksvärkkiä korvikkeena oikeudesta asua ja viljellä tilaa. Taksvärkki oli työtä, jota tehtiin ”jalka-ja hevospäivinä” Tätä taksvärkkiä kutsuttiin Kannaksella ”ropotiksi”. Termi on väännös venäjän kielen työ-sanasta. Näiden velvollisuuksien lisäksi lampuotien oli kuljetettava rahtia Pietariin. Työsuoritusten määrä riippui lampuodilla viljellyssä olevan peltopinta-alan suuruudesta ja samaan talouteen kuuluvien täysikasvuisten henkilöiden lukumäärästä. Samaan talouteen kuului yleensä useita perheitä, kuten Myhkyrilän Seppäsiä koskenut sukututkimus on osoittanut meidän sukumme kohdalla. Myös muut tekijät saattoivat vaikuttaa lampuotien vastikkeiden suuruuteen. Hovilan lähellä asuville määrättiin ylensä enemmän päivätöitä. Myös lampuodin havaittu vaurastuminen lisäsi veroja jne.
Hovin vuokraviljelijät, lampuodit, olivat isäntiensä puhtaan mielivallan alaisia, koska häätöuhka oli se ruoska, jolla lampuoteja kiristettiin ja pidettiin kurissa. Merkittävää kuitenkin oli se, että Venäjään liitetyn Kannaksen alueella olivat Ruotsin vanhat lait voimassa. Se esti hovitilojen lampuotien vajoamasta venäläisten maaorjien asemaan ja auttoi heitä muutenkin puolustamaan itseään donetaarien ja etenkin heidän voutien mielivaltaa vastaan.
Reino Seppänen
(Kirjoitussarja jatkuu)
h
Tsaarinaikana Terijoelle syntynyt huvila-asutus oli omalaatuinen ja ainutkertainen miljöö. Huvila-asutus levisi aikoinaan Venäjän puolelta, mm. Siestarjoelta suuriruhtinaskunnan eli Suomen puoleiselle rannikolle. Sen keskuksena voidaan pitää juuri Terijokea. Tuo huvila-asutus käsitti useita hyvinkin kauniita ja joskus omalaatuisia rakennuksia. Valtaosa huvila-asutuksesta kuului venäläiselle, lähinnä pietarilaiselle eliitille. Tosin suomalaistakin omistus oli. Tuosta huvila-asutuksesta ja sen aikakaudesta on paikallaan kirjoitta toiste enemmänkin. Nyt nostan esille yhden kauniin ja omalaatuisenkin rakennuksen Terijoen Kellomäeltä, ns. Harppulinnan.
Harppulinnan rakennutti itsellleen ja perheelleen pietarilainen arkkitehti Gavril Vasiljevitsh Baranovski. Hän oli oman aikansa kuuluisia arkkitehteja ja edusti lähinnä tuolloista modernia arkkitehtuuria. Harppulinna tarjosi Baranovskille toisenlaisen, kokeellisen mahdollisuuden toteuttaa ideoitaan. Lopputulos olikin sitten lumoavan ainoalaatuinen ja kauni!
Harppulinna Terijoen Kellomäellä.
Harppulinnaa on vaikea sijoittaa mihinkään rakennustyyliin tai aikakauteen, kuten monia Terijoen upeista huviloista. Kokonsa ja vaikuttavuutensa puoleta sitä voisi kuvata palatsimaiseksi. Tosin eräänlaisen ilmavuutensa ansiosta siinä ei löytynyt mitään palatseilleuseinkin tyypinomaista raskautta. Tornit, lasiverannat ja julkisivun pystysuorat ulkonemat pehmensivät rakennuksen sinänsä laatikkomaista perusluonnetta. Rakennuksen sisätilat olivat ajan ja omistajan yhteiskuntaluokan mukaisesti pröystäilevät käsittäen mm. konserttisalin.
Huvilasta avautui upea näkymä Suomenlahdelle. Sitä ympäröi myös laaja, yli kahden hehtaarin kokoinen puisto kaikkine pietarilaisen ylimystön suosimine rakenteineen. Puistossa oli paitsi oma tenniskenttä niin lampia, suihkulähteitä ja patsaita. Istutusten välissä pukkelehti polkuja ja kävelijä sai levähtää puiston lukuisilla penkeillä.
Venäjän vallankumousten jälkeen Baranovskit, päinvastoin kuin monet muut emigrantit jäivät asumaan Terijoelle ja Harppulinnaan. Tiedossani ei ole, olivatko he missään vaiheessa Suomen kansalaisia. Tuo kansalaisuus oli näet edellytys sille, että ulkomaalainen sai omistaa kiinteistöjä ja maa-alueita itsenäistyneessä maassamme. Miehensä kuoleman jälkeen Baranovskaja myi kiinteistön, joka sittemin siirtyi useammallekin omistajalle. Rakennus tuhoutui lukuisten muiden lailla sodissamme.
Harppulinna oli aina sotaan asti yksi suosituimmista Terijoen turistinähtävyyksistä. Sen kuvan voit löytää näiden sukuseuramme kotisivuille tallennetuista kahdesta matkailuesitteestäkin. Muita upeita huviloita Kellomäellä olivat mm. Samsonovin pitsihuvila ja Harppulinnan vieressä sijainnut Käpylinna
Reino Seppänen
Kansalaissodan jälkeen Suomen sotilasjohto piti Neuvostoliittoa maamme suurimpana turvallisuusuhkana ja Karjalan Kannasta todennäköisimpänä maan hyökkäyssuuntana. Näihin ajatuksiin perustuivat Suomen puolustussuunnitelmat, joista ensimmäiset olivat laatineet kansalaissodan aikana maahan saapuneet saksalaiset. Ne olivat voimassa vuosina 1918 – 1920 tosin suomalaisten itsensä vuonna 1919 parantelemina. Kyseiset suunnitelmat, kuten myöhemmätkin, lähtivät siitä oletuksesta, että vihollisen päähyökkäys tulee tapahtumaan Kannaksella ja Laatokan Karjala on toteutuessaan sivunäyttämö. Näin myös talvisodassa tapahtuikin.
Puolustussuunnitelmien perusteella selvää oli, että armeijan joukko-osastojen sijoittaminen Kannakselle oli maan puolustuksen kannalta keskeisempiä kysymyksiä. Asia aktualisoitui heti kansalaissodan jälkeen. Nuo suunnitelmat, jotka vielä 20-luvun alussa olivat melko suuripiirteisiä, kehittyivät upseeriston osaamisen ja strateegisen ymmärryksen myötä tasokkaiksi. Huomioon otettiin niin eri aselajien kuin huollon tarpeet. Talvisodan syttyessä olitiinkin jo tasolla, jolla pystyttiin liki maksimaalisesti hyödyntämään resurssit, jotka hyökkääjään verrattuna olivat sangen rajallisia.
Suunnitelmissa määriteltiin Kannakselle rauhan aikana olevien joukko-osastojen tehtäväksi toimiminen suojajoukkoina ja päävoimien liikekannallepanoa turvaaminen. Yhdeksi tehtäväksi tuli muodostumaan myös evakointien turvaaminen, jotka lopulta nekin joutuivat armeijan vastuulle, kun siviilihallinto ei onnistunut tehtävässä. Vaikka puolustussuunnitelmista vanhimmat olivat monelta osin perin vajavasia, nähtiin niissä tärkeäksi puolustusvoimien yksiköiden sijoittelu Kannaksella. Tarton rauhansopimus vuonna 1920 asetti molemmille maille, Suomelle ja Neuvosto-Venäjälle, rajoituksia pysyvien tukikohtien pitämiselle uuden valtiorajan läheisyydessä.
Valkjärven vuonna 1928 valmistuneet kasarmit, jonne polkupyöräpataljoona 2 muutti Raivolasta. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)
Valkjärvi sai omat sotilaansa ja kasarmialueen edellä esitettyjen suuntaviivojen mukaisesti. Valkjärvi oli näet keskeinen alue tuolloisella Kannaksella ja siten puolustusta ajatellen hyvä sijoituspaikka joukko-osastolle. Valkjärvelle määrättiinkin sijoitettavaksi toinen polkupyöräpataljoona. Paikkakunnalle se kuitenkin ilmestyi vasta 1928 uusien kasarmien valmistumisen jälkeen. Kyseinen joukko-osasto oli perustettu jo 20. huhtikuuta 1921. Se tapahtui ristimällä Käkisalmen läänin rykmentin 2. pataljoona toiseksi polkupyöräpataljoonaksi . Tuolloin joukko-osastoon kuului esikunta ja kolme kiväärikompaniaa. Kesällä 1921 pataljoona siirtyi Raivolaan. Sinne perustettiin 1923 vielä yksi kompania eli 4. kompania ja vuotta myöhemmin myös korpraali- ja alokaskoulu.
Pataljoonan siirryttyä Valkjärvelle siihen perustettiin viestikomppania. Vuotta aikaisemmin se oli saanut vahvistukseksi myös konekiväärikompanian, joka toteutettiin viipurilaisen neljännen erillisen konekiväärikompanian siirrolla pataljoonan alaisuuteen. Vuonna 1933 pataljoonaan perustettiin vielä kranaatinheitinjaosto, josta vuonna 1937 tuli tykkikomppania. Sen erikoisuutena olivat tuolloin uutta asetekniikkaa edustaneet kaksi panssarintorjuntatykkiä. Vuonna 1934 pataljoonasta lopetettiin neljäs kompania.
Ensimmäiset polkupyöränsä 2. polkupyöräpataljoona sai vuonna 1924. Pyöriä oli 675 kappaletta ja niitä riitti koko tuolloiselle miesvahvuudelle. Omana aikanaan ja Kannaksen tuolloiset tiet huomioon ottaen sotilasjoukon varustaminen polkupyörillä oli taloudellisesti edullinen ja joukkojen liikuttamisen kannalta jopa nerokas ratkaisu. Pyörä lisäsi osastojen siirtymisnopeuden jalkamarssiin verrattuna moninkertaiseksi eikä pyörää ollut kovin vaikea siirtää tiettömänkin maaston kautta uudelle kulkuväylälle. Varuskunnille muuten niin tyypillisen junayhteyden Valkjärvi sai vasta 1930, kun Liimatta–Valkjärvirata avattiin liikenteelle.
Kassarmialueen pottti sen jälkeen, kun polkupyöräpataljoonan nimi vaihtui jääkäripataljoonaksi. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä.)
Polkupyöräpataljoona kahden nimi muutettiin toukokuussa 1936 jääkäripataljoona kahdeksi. Tuon nimisenä se säilyi sodankin aikana. Valkjärvellä pataljoona katosi talvisodan jälkeen. Joukko-osaston perinteitä jatkoi sittemmin Uudenmaan Jääkäripataljoona.
Reino Seppänen
23.02.2016
Sukuseuran hallituksen järjestäytymiskokous pidettiin Valkeakoskella lauantaina 20. helmikuuta. Seuran sihteerinä jatkaa Reino Seppänen ja taloudenhoitajana toistaiseksi Pekka Piepponen. Jäsenasioidenhoitajana jatkaa Jari Kuosmanen. Seuran kotisivujen yllättäjäksi ja Atk-asioiden vastaavaksi valittiin Mikko Seppänen. Kotisivujen sisällöntuottajana toimii Reino Seppänen.
Seuran hallitus päätti kehottaa seuranjäseniä tarkistamaan yhteystietojensa oikeellisuus. Etenkin sähköpostiosoitteen muutos on paikallaan ilmoittaa jäsenasioidenhoitaja Jari Kuosmaselle. Hallitus hyväksyi seuran jäseneksi Leena Ankkuriniemen.
Tulevasta toiminnasta nousi tämän vuoden osalta esille teatteriretki ja kesämatka Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrannasta Viipuriin. Teatterimatkan mahdollisuutta ja kohdetta selvittää puheenjohtaja. Saimaan kanavan risteilystä kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä seuran sihteeriin Reino Seppäseen, puhelin 040-7074553 tai reino.seppanen@koti.soon.fi.
Mikko Seppänen raportoi sukuseuran kotisivujen vuoden 2015 tilastoista. Kävijöitä sivuilla on ollut huikea määrä, osumia kaikkiaan 103 161. Suurin osa niistä on kuitenkin ollut hakurobottien ja satunnaisten lyhyitä käyntejä. Uniikkeja vierailuja oli 11 290 kappaletta. Näistä yli 7000 voidaan katsoa olleen pitkäkestoisempia hakuja, jolloin sivuilla käynti on ollut oikeaa materiaaliin tutustumista ja tiedonhakua. Hakuja oli eniten tehty luonnollisesti Suomesta. Toisella sijalla oli Ukraina, joka viittaa hakkerointiyrityksiin, kuten kolmannella sijalla olleen Venäjäkin. Toisaalta venäläisissä vierailuissa oli ollut runsaasti pitkäkestoisiakin. Se saattaa kertoa kiinnostuksesta suomalaiseen Kannakseen ja kuviin Siestarjoelta ehkä myös aitoon sukututkimukseen. Neljännellä sijalla maista oli Yhdysvallat.