Lahdenkylän suomalainen alkeiskoulu

Isäni Karl Adolf Seppänen syntyi Venäjän keisarikunnan puolella sijaitsevalla Siestarjoella, tai niin kuin isä ja hänen sisarensa kaupunkia kutsuivat, Systerbäckissä. Hänen isänsä Mikko oli muuttanut sinne Valkjärven Tarpilasta. Mikon veli Tuomas vielä pitemmälle, Pietariin, jossa hän toimi nuohoojana. Yksi Mikon siskoista, Helena, päätyi avioliiton kautta Kronstadiin. Mikko meni avioliittoon Siestarjoen kivääritehtaan ruotsalaisperäisen työnjohtajan tyttären Fredrika Matilda Wikströmin kanssa. Pariskunnalle syntyi Siestajoella kolme lasta Karl (Kalle) vuonna 1904, Ida vuonna 1909 ja Elsa 1916.

Vanhimpana lapsena Kalle lähti koulutielle jo ennen perheen Suomeen siirtymistä. Hän kävi ensimmäiset kolme vuotta suomalaista alkeiskoulua Siestarjoki-Pietarin radan varrella sijaitsevassa Lahdenkylässä. Paikalla on pitkät perinteet yhteydestä Venäjään. Asujaimisto on tosin ollut etupäässä suomalaisperäistä pitkälle 1800-luvulle asti. Ensimmäisen kerran paikkakunnan nimi mainitaan vuonna 1500 Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa.

Kallen alkaessa koulunsa Lahdessa, paikkakunnalla asusti noin 700 henkeä, joista puolet oli suomalaisia. Lahden venäläistyminen liittyi Pietarin läheisyydessä kasvaneeseen huvila-asutukseen, joka lisääntyi Siestarjoki-Pietarin radan valmistuttua. Samaa huvila-asutusta oli myös Siestarjoella. Varsinaiseen kukoistukseen se puhekesi kuitenkin Suomen suuriruhtinaskunnan puolella Pietari-Viipuri radan johdosta. Huvila-asutuksen helmi oli tietenkin Terijoki, jonne etenkin Pietarin ylimystö halusi rakentaa kesäpaikkansa. Suomi näet koettiin, huolimatta siitä, että se oli osa Venäjää, jonkinlaisena ”ulkomaana”.

Pyhän_Marian_ev.lut._kirkko_Pietarissa_2

Pyhän Marian evankelis-luterilaisen suomalaisen seurakunnan kirkko Pietarissa. Se valmistui vuonna 1805. Vuonna 1938 kirkko suljettiin ja otettiin muuhun käyttöön. Kirkko vihittiin uudelleen vuonna 2002 mm. presidentti Tarja Halosen kunnioittaessa tilaisuutta läsnäolollaan.

Suomalainen alkeiskoulu, jota Kalle-poika kävi kolme vuotta oli pietarilaisen Pyhän Marian seurakunnan ylläpitämä. Tuon seurakunnan juuret ulottuvat aina Pietarin kaupungin syntyvuosiin asti, jolloin suomalaisilla ja ruotsalaisilla oli yhteinen evankelis-luterilainen seurakunta. Se kuitenkin hajosi lähinnä kieliriitoihin vuonna 1745. Ruotsinkieliset jatkoivat Pyhän Katariinan seurakunnassa ja suomenkielinen seurakunta sai nimensä, Pyhän Marian seurakunta, vasta vuonna 1804. Molemmilla oli omat kirkkonsa, joista suomalainen valmistui vuonna 1805.

Seurakunnan toiminta oli monipuolista ja muutakin kuin sielunhoitoa. Niinpä Pietarissa oli kirkon yhteydessä kaksi orpokotia, vaivaistalo, köyhien avustusrahasto ja suomenkielinen koulu. Koulu oli toiminut jo vuodesta 1820 alkaen. Tosin ensivaiheessa se oli sunnuntaikoulu, mutta vuonna 1835 koulu muuttui alkeiskouluksi. Se oli tarkoitettu kaikille Pietarissa asuvien suomalaisten sekä ympäristön inkeriläisten lapsille. Mielenkiintoinen yksityiskohta koulun historiassa on se, että Suomen kansakoulun isäksikin mainittu Uuno Cygnaeus toimi vuodesta 1847 lähtien 12 vuotta tuon kirkkokoulun johtajana. Koulu oli siis merkittävästi aikaansa edellä sitoutuessaan kansanopetukseen jo näin varhain.

Koulu sai filiaalin Lahdenkylään testamenttilahjoituksen turvin. Pyhän Marian seurakunnalla oli ollut Lahdenkylässä kappelikin Mitrofanin hautausmaalla sekä rukoushuone. Perusteena seurakunnan kiinnostukseen lienee ollut seudun suomalaisasutus ja kansansivistysaatteen nousu. Nauhoitetussa haastattelussaan Kalle Seppänen kertoo opetuksen tapahtuneen pääasiassa suomenkielellä, mutta venäjä oli ensimmäisestä luokasta lähtien ollut pakollista. Alkeiskoulun jälkeen Kalle jatkoi opiskelujaan Systerbäckissä venäjänkielisessä kymnaasissa.

Pyhän_Marian_surakunnan_kirkkokoulu_Lahdessa_Kannas

Lahdenkylässä sijainnut Pyhän Marian seurakunnan alkeiskoulu 1900-luvun alkuvuosien kuosissaan. Seurakunnalla oli Lahdessa myös kappeli ja rukoushuone.

Neuvostoaikana Lahdenkylän suomalaisasutukselle kävi samoin mitä rajaseudun muillekin tsuhnille. 1930-luvulta lähtien Lahti muuttui rakenteeltaan kaupunkimaiseksi. Vuonna 1963 tämä Lahtinskin taajama liitettiin hallinnollisesti tuolloisen Leningradin kaupunkiin.

Reino Seppänen

Terijoen matkailuesite vuodelta 1938

Matkailuesite_Terijoki_1938

Kannaksen matkailuesite vuodelt 1937

kannas_kutsuu_1937

Säärikokko – kannakselainen erikoisuus

Miksi esi-isämme polttivat juhannuskokkoja? Selityksiä on monia, joista yleisin on pahojen henkien karkoitus. Se saattaa olla alkuperäinen peruste Pohjanmaalla vieläkin poltettaville pääsiäisenajan tulille, mutta mitä karkoitettavaa olisi suven valoisimpana aikana? Parempi peruste juhannustulille saattaakin olla tuon vuoden pisimmän päivän juhlistaminen.

Juhannustulen nimeäminen kokoksi perustuu tulen muotoon perinteisessä leveästi rakennetussa juhannuskokossa. Leveän risukokon liekit muodostavat useinkin linnunmuotoisen liekkimeren. Kokkohan on suomen kansan ikiaikainen pyhä lintu eli maakotka. Esi-isämme uskoivat meidän periytyvän tuosta linnusta eli olemme siis kotkan poikasia, maakotkasta lähtöisin.

Tytöt tekevät säärikokkoa Valkjärvellä 1930

Tytöt kokoavat pientä säärikokkoa Valkjärvellä. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Suomalaisten juhannuksena poltettavien kokkotulien erikoisin muoto löytyy Kannakselta. Kyse on niin sanotusta ”säärikokosta”, tornimaisesta rakennelmasta. Siitä myös nimitys tornikokko. Tosin Kannaksella kokkoa kutsuttiin vain säärkokoks. Oudointa on, että säärikokko tunnettiin vain itä-Kannaksella ja pohjois-Inkerissä, jonne tapa lienee levinnyt Kannakselta. Erään tiedon mukaan jotain vastaavaa kokkomuotoa on poltettu Alpeilla.

Säärkokossa neljä lähekkäin kasvavaa puuta sidotaan latvoista yhteen. Puiden väli täytetään mittoihin katkotuilla haloilla ja puurangoilla. Kokon neliömäinen sisäosa täytettiin risuilla. Tämän puumateriaalin tuli olla hyvin kuivattua, koska neljä rakennelman tukipuuta, ”säärtä”, olivat tuoreita, kasvavia puita ja siten huonoimmin palavia. Säärikokkojen rakentamiseen etuoikeus oli paimenilla. He aloittivatkin urakkansa hyvissä ajoin ennen juhannusta. Pienestä koosta ja ketteryydestä oli apua, kun korkeimmat säärikokot saattoivat olla yli 10 metriäkin korkeita.

Poika on kiivennyt kokon latvaan sytykettä viemään säärikokko Pajakankaan mäellä Valkjärvi, Nurmijärvi. Kuva,Tyyni Vahter 1930, Museovirasto.

Poika kiipeää säärikokon huipulle viedäkseen sinne kokon sytyttämiseen tarvittavan panoksen, joka koostui helposti syttyvistä aineksista mm. tuohesta ja tervaksista. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon polttamisessakin oli omat sääntönsä. Se sytytettiin aina ylhäältä, jotta kokko palaisi mahdollisimman kauan. Sytytys tehtiin vasta keskiyöllä. Sitä ennen poltettiin tavallisia risukokkoja. Kokkotulia poltettiin Karjalassa vieri vieressä useita peräkkäin, etenkin rannoilla rantaviivaa noudattaen. Suurinta, usein kokkorivin keskellä sijainnutta kokkoa nimitettiin Ukko-kokoksi.

Usein tämä kokkoalue oli aidattu. Aitauksen sisällä oli myös pienempiä laitteita, kaaria, portteja ja risukasoja. Ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa. Tätä juhannustapahtumaa katsomaan kokoontui koko kylän asujamisto ja monesti useankin kylän väki. Kokkojen yhteydessä poltettiin myös paimenten tekemiä pirukeja, jotka olivat tiiviisti ja kerämäiseiksi sidottuja tuohikimppuja. Niitä pyöriteltiin kepinnokassa ja saatiin aikaan vauhdikaita valokuvioita. Piruki saatettiin heittää myös kepillä vauhtia antaen hyvinkin kauas. Pirukien käyttöä esiintyi paljon säärikokkoja suppeammalla alueella, lähinnä Kannaksen itäosissa.

Säärikokkojen_piirros_Saleniuksen_kirjasta

Säärikokkoja Valkjärvellä. Kuva Johan Magnus Saleniuksen kirjasta ” ”Valkjärven pitäjän kertomus”. Huomatkaa kokkoalueen aitaus ja sen sisällä olevat erilaiset rakennelmat. Kaikki ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon vanhin kuvaus on Valkjärveltä vuodelta 1865. Kansanperinteen kerääjä Johan Magnus Salenius, suomalainen lyseon lehtori ja historioitsija, on julkaissut säärikokkojen piirroksen kirjassaan ”Valkjärven pitäjän kertomus”, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1870.

Reino Seppänen

Vanhan Suomen lahjoitusmaat

Saat kartan suuremmaksi napauttamalla suurennuslasia.

Miten Seppäsistä tuli Muolaassa donataarien alamaisia

Seppäsen suvun mahtiaika Muolaan Myhkyrilässä Punnusjärven rannalla ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan. Talo oli tuolloin ratsutila eli rustholli. Se kustansi Ruotsin kuninkaiden lukuisiin turhiin sotiin yhden rakuunan varusteineen ja sai siitä hyvästä tilalle verovapauden. Suuri Pohjansota seurauksineen romahdutti Myhkyrilän Seppästen sosiaalisen aseman niin kuin suuren joukon Kannaksen talonpoikia.

Tuo romahdus tapahtui Venäjän valloitettua tsaari Pietari Suuren aikana Kannaksen ja lopultamyös koko Suomen. Tätä aikaa kutsutaan maamme historiassa Isoksi vihaksi mutta myös suureksi Pohjansodaksi..

Tsaari Pietari Suuri

Kahina alkoi, kun Ruotsin viholliset Venäjä, Tanska ja Puola liittoutuivat vuonna 1700 ja hyökkäsivät Ruotsin kimppuun. Liittoutuneiden oletuksena oli maan nuoren kuninkaan Kaarle XII heikkous. Mutta aluksi kävikin toisin. Ruotsi aloitti voitokkaat sotatoimet liittolaisia vastaan. Tanska ja Puola pakotettiin rauhaan ja Venäjä kärsi Narvassa perusteellisen tappion. ”Soturikuninkaaksi” Ruotsissa tituleeratun Kaarle XII strategisen nerouden kyseenalaisti kuitenkin hänen toimintansa Narvan voiton jälkeen. Maan armeijan vieminen Ukrainaan ja siitä seurannut tuho Pultavassa synnytti uuden tilanteen. Jossa rauhan tehneet Tanska ja Puola julistivat Ruotsille uuden sodan. Pultavan voitto avasi Pietari Suurelle vapaat kädet Suomen suuntaan. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfeltin johtamat heikot voimat eivät kyenneet estämään venäläisten etenemistä ja Suomen alue joutui pitkäkestoisen miehityksen uhriksi. Ruotsi solmi kalliiksi ja katkeraksi käyneet rauhat ensin sotaan uudelleen liittyneiden Tanskan ja Puolan kanssa sekä viimein, vuonna 1721 Venäjän kanssa. Tässä ns. Uudenkaupungin rauhassa Suomen itäraja tuli kulkemaan likipitäen nykyisen rajalinjan mukaan.

Rauhan seurauksena komento Kannaksella muuttui. Vaikka valloitettua aluetta ja sen asujamistoa ei kohdeltukaan ensi alkuun samalla tavoin kuin kanta-Venäjällä, muuttui aikaa myöten vapaiden talonpoikien asema osin jyrkästikin. Tähän oli vaikuttamassa käytäntö Venäjällä, missä ei ollut itsnästä, maata omistavaa talonpoikaistoa. Maassa vallitsi ikiaikainen maaorjuus, jonka vuoksi talonpojat nähtiin isännän eli donataarin omaisuutena. Vaikka osin Kannaksen talonpoikien asema kurjistui ja raakojakin esimerkkejä heidän kohtalostaan löytyy, pelastuivat he tältä venäläiseltä tulkinnalta. Venäjän keisarinnan Elisabet antoi vuonna 1743 julistuksen, jonka mukaan ns. vanhassa-Suomessa eli Venäjän valloittamilla Ruotsin alueilla piti noudattaa vanhaa Ruotsin lakia. Se ei taas tuntenut minkäänlaista maaorjuutta.

Tätä julistusta eivät donataarit hyväksyneet. Toisaalta heitä on helppo ymmärtää oman aikansa kontekstissa. He ihmettelivät miksi läntisessä osassa valtakuntaa talonpojilla oli oikeuksia ja vapauksia, joita emämaan musikoilla ei ollut. Näitä yritettiinkin jatkuvasti kaventaa ja rajata. Alkuvuosien suhteellisen rauhallisen ajanjakson jälkeen alkoi syntyä riitoja ja jopa rankkoihin tuomioihin johtaneita selkkauksia. Donadaarit ja heidän voudit pykivät soveltamaan samoja pelisääntöjä kuin mihin olivat tottuneet Venäjällä. Sitä taas eivät tsuhnat suvainneet.

Elisabetin julistuksen seurauksena Kannaksen talonpojat saivat samalla oikeuden ajaa etujaan ja asioitaan tuomioistuimissa ja virastoissa. Tätä oikeutta ei ollut venäläisillä maaorjilla. Tsuhnat taas käyttivät tuota oikeutta hyvinkin ahkerasti puolustaessaan etujaan. Keisarin antamia donaatioita oli kahdenlaisia. Rälssi antoi omistusooikeuden lahjoitettuun maahan joko maaräajaksi tai ikuisiksi ajoiksi. Tällöin talonpojat menettivät oikeutensa maan hallintaan ja joutuivat vuokraviljelijän eli lampuodin asemaan. Toinen tapa lahjoitukseen oli valtion verotusoikeuden siirtyminen donataarille. Aikoinaan asetettiin ns. Walleenin komitea tutkimaan lahjoitusmaiden luonnetta. Se päätyi tulokseen, jossa vain 145 tilaa oli rälssimaata ja noin 2400 taas perinnöllisiä tiloja tai kruununtiloja, joissa talonpojilla oli maan hallintaoikeus perinnöllisesti. Kannaksen talonpoikien asemaa vahvisti myös keisarin antama vakuutus heidän ja perillisten oikeudesta hallita tilaa ilman karkotusuhkaa tai verojen korotuksia.

Pällilän hovin ensimmäinen donataari Grigorij Tshernyshev

Tilanne lahjoitusmailla mm. Muolaassa oli ollut sekava eikä se parantunut, kun vuonna 1826 lahjoitusmaat julistettiin asetuksella rälssiluontoisiksi. Maan kenraalikuvernöörinä toimi kaikkien uudistusten vastusaja Zakrevski. Asetus merkitsi sitä, että talonpoikain omistusoikeus maihin siirtyi donataareille eli lahjoitustilojen omistajille. Talonpoikien henkilökohtainen vapaus kuitenkin säilyi ja edelleenkin he jäivät vanhan Ruotsin lain alaisiksi. Muutos oli venäläisten donataarien sitkeän painostuksen tulosta. Ymmärrys talonpoikia kohtaan ei yhtään lisääntynyt, kun Suomen kenraalikuvernööriksi tuli ääritaantumuksellinen Menshikov, joka hoiti tointaan Pietarista käsin. Venäläisvallan alkuvuosina Muolaalle perustettiin kaksi lahjoitusmaatilaa eli ns. hovia. Toinen niistä oli Pällilän hovi, joka annettiin läänitykseksi jo vuonna 1710 venäläiselle eversti Grigorij Tshernysheville. Tähän lahjoitukseen sisältyivät myös Myhkyrilän maat. Kuusaan hovi oli toinen Muolaan lahjoitusmaatiloista. Sen haltijaksi tuli kenraalimajuri Ivan Shuvalov.

Rälssien omistajat kuuluivat aluksi ylhäisaateliin. Vasta vuonna 1801 saivat kauppiaan oikeuden maanomistukseen. Ylhäisaatelin kannalta heidän donaationsa Vanhassa Suomessa eivät olleet kovinkaan tärkeitä taloudellisesti. Päätulot tulivat aivan muualta. He alkoivatkin luopua näistä lahjoitusmaistaan myyden niitä almmille aatelisille ja sittemmin myös kauppiaille, osin virkamieskunnallekin. Suurimmat kahnaukset talonpojilla syntyikin donataarien välillä vasta tällöin. Ongelmien takana oli tietenkin inhimillinen ahneus eli maksimaalisen taloudellisen hyödyn tavoittelu toisen osapuolen kustannuksella. Siis ilmiö, joka näyttää läpäisevän koko ihmiskunnan historian.
Reino Seppänen

Kartta Vanhan Suomen lahjoitusmaista toiaalla näillä sivuilla.

Tarina Terijoelta vuodelta 1915

Löysin oheisen tarinan selaillessani Terijokea koskevia tietoja netistä. Se on julkaistu Karjala-Lehden numeron 25 / 1970 pitäjäliitteessä. Tarina kiinnosti minua sen vuoksi, että siinä esiintyy äitini kummisetä Adolf Tokoi. Kummisetänsä äitini tapasi viimeeksi joskus 1960-luvun lopulla Terijoki-juhlissa. Adolf-setä oli jo tuolloin yli 90-vuotias.

Lapsena kuulin monta tarinaa tästä Tokoin perheestä. Adolf Tokoi oli aktiivi toimija Terijoen Kuokkalan työväenyhdistyksessä, jossa myös äitini vanhemmat, Mikko ja Aino Karvonen toimivat aktiivisesti. Työväen Arkistosta löytyy mm. pari ryhmäkuva yhdistyksen johtokunnasta, missä Aino, Mikko ja Adolf esiintyvät yhdessä.

Kuokkalan työväenyhdistys on toinen kuin Terijoen työväenyhdistys, joka toimii edelleenkin. Sen nykyinen kotipaikka on Järvenpää. Kuokkalalaiset yrittivät 1900 luvun alussa liittyä jaostona Terijoen työväenyhdistykseen, mutta poliisi ei tuolloin sitä sallinut. Niinpä he perustivat oman yhdistyksen ja rakensivat komean työväentalon Kuokkalaan. Kuva siitä löytyy näiltä sivuilta galleriasta Seppäsen suvun asuinpaikkoja.

Liitän Karjala-lehden jutun kokonaisuudessa oheen.

Reino Seppänen

———————————————————————————————————————–

KOMISARIO SADVOI

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914 määräsivät venäläiset viranomaiset Kuokkalaan, joka kuului Kronstadtin linnoitusalueeseen, poliisikomisaarioksi venäläisen santarmiupseerin Sadvoin. Tämä jo vanhan puoleinen partaniekka santarmiupseeri oli omalaatuinen virkamies. Kohta virkaan astuttuaan hän karkoitti kotikylästään emäntä Helena Huuhtasen ja hänen poikansa Sakari Huuhtasen.

Kerran luultavsti talvella 1915, komisario Sadvoi nähdessään halkopinoja Kuokkalan asemalla, tiedusteli paikalta olleilta, kuka omisti halot. Kuultuaan, että halot olivat posteljooni Adolf Tokoin, joka sivutoimenaan harjoitti halkokauppaa, käski Sadvoi hakemaan Tokoin paikalle. Tokoin saavuttua Sadvoi tiedusteli olivatko halot hänen. Saatuaan Tokoilta myöntävän vastauksen, hän kysyi halkojen hintaa. Kuultuaan hinnan Sadvoi kysyi, miksi hinta oli korkeampi kuin Kronstadtin komendantin määräämä rajahinta. Tokoi selitti, että ostohinta oli niin ja. niin paljon ja kun siihen lisätään rahti ja muut kulut ja yrittäjävoitto ei halkoja voitu myydä halvemmalla. ”En tahdo kuulla rnitään selityksiä, olette syyllistynyt rikokseen ja tästä seuraa ankara rangaistus”, sanoi Sadvoi. Minä laadin tästä raportin, tulkaa huomenna kello kuusi kuulemaan asiasta poliisikamarille, ilmoitti hän Tokolle. Keskustelu tapahtui venäjäksi, sillä komisario oli täysin ummikko ja Tokoi taas puhui hyvin venäjää.

Posteljooni-halkokauppias Adolf Tokoi, tuntien komisario Sadvoin karkoitus- ja muut ankarat toi¬menpiteet, saapui seuraavana iltana poliisikamarille pahojen aavistusten ja pelon vallassa kuulemaan tuomiotaan. Komisario ei nyt näyttänyt niin vihaiselta kun edellisellä tapaamisella, vaan kehotti istumaan ja selitti Tokoille, ettei tämä aavistanut kuinka ankaraan rikokseen hän oli syyllistynyt. Tästä voi aiheutua erittäin ankara rangaistus, jopa karkoitus Siperiaan. Tulkaa huomen illalla kello kuusi kuulemaan, hän kirjoittaa raportin puhtaaksi siihen mennessä.

Seuraava päivä oli Adoli Tokoille synkkää odotusta mahdollisista seurauksista ja rangaistuksista, joilla Sadvoi oli häntä uhannut. Tokoi puhui asiastaan esi¬miehelleen, asemapäällikkö Bromsille, joka oli myös postinhottaja.

Asemapäällikkö, joka tunsi tsaarin virkamiesten menettelytavat, lohdutti Tokoita, että tämä seiviäisi kolmellasadalla ruplalla koko jutusta. Tokoin jännitys kasvoi sitä suuremmaksi, mitä lähemmäksi määräaika lähestyi. Ennen määräaikaa tapahtui kuitenkin sellaista, joka muutti koko tilanteen. Kello viiden tienoissa soitettiin Terijoen asemalta Kuokkalan asemalle, että tulkaa korjaamaan komisario Sadvoin ruumis Terijoen asemalta, jossa hän oli saanut sydänhalvauksen. Näin selvisi tämä Adolf Tokoin raskas painajainen ilman mitään jälkiseurauksia.

Sadvoin kuolema oli varsinkin Kuokkalan poliisilaitoksessa palvelleille suuri helpoitus. Kerrotaan hänen erikoisesti kiusanneen ja vainonneen konstaapeli Mäkistä. Huhuiltiin Sadvoin hautajaisissa, jossa poliisit joutuivat kantamaan hänen arkkuaan Kuokkalan hautausmaan portilta hautapaikalle, ratsukonstaapeli Mikko Mutan, joka oli hyvä laulumies, laulaneen arkkua kantaessaan »Miksi sä kultani kylmenit» — E. R.

Tilaisuus evakkojen sopeutumisesta

Pispalan kirjastoyhdistys ry järjestää keskiviikkona 13. tammikuuta 2016 tilaisuuden evakkojen sopeutumisesta kanta-Suomeen sotien jälkeen. Tilaisuuden alustaa yhdistyksemme sihteeri Reino Seppänen. Alustuspyynnön taustalla on Seppäsen vuonna 2014 julkaistu romaani ”Kylä Hämeessä”. Tilaisuuden puheenjohtajana toimii kirjastoyhdistyksen aktiivi Toivo Autiosaari.

Vuoden vaihtuessa

Vuosi on taas kerran vaihtumassa. Meidän sukuseurallemme alkava vuosi on järjestyksessä viides toimintavuosi. Pitää toivoa, että tämä suhteellisen uusi sukuseuramme saisi alkavan vuoden aikana uusia tuulia purjeisiinsa. Se tietenkin edellyttäisi niin kasvavaa aktiivisuutta kuin jäsenistöäkin. Seuran hallitus lähti kesän sukukokouksen hyväksymässä vuoden 2016 toimintasuunnitelmassa hyvin realistiselta pohjalta tulevaa toimintaa kaavaillessaan. Vuoden 2015 aikana oli kaksi merkittävää tilaisuutta, jotka kiinnostivat ja vetivät jäsenistöämme; talven teatteriretki sekä kesän sukukokous. Sopii toivoa, että alkavanakin vuonna päästään vastaavaan.

Seuramme jäsenet voisivat tietysti kurkistaa tulevaan noudattaen esi-isiemme ja -äitiemme tapoja. Juuri alkavan vuoden katsottiin olevan parasta aikaa tulevaisuuden ennustamisessa. Enteitä tulevasta etsittiin monella tapaa. Erityisen kiinnostavia olivat vuoden satoon liittyvä tieto, jos nyt tiedoksi povausten ja taikojen tuloksia voidaan laskea. Uteliaisuus tulevaan kohdistui myös kaikkeen läheiseen, perheen, suvun ja kyläyhteisöön liittyvään. Enteitä etsittiin niin syntymistä, kuolemista ja parin etsimiseen liittyvistä asioista.

Varsinaiset uuden vuoden taiat ja enteiden katselu noudatti Karjalassa hyvin pitkälle samoja tapoja mitä läntisessäkin Suomessa. Lyhteiden katolle heittoa ja karjan käyttämistä taikojen välineenä on löytynyt kerätyn perimätiedon mukaan monelta suunnalta maassamme. älineinä ennustuksissa käytettiin mitä moninaisempia esineitä ja asioita. Peilejä käytettiin niin sulhasen kuvan etsimiseen kuin lähipiirin kuoleman ennustamiseen. Ennustamisessa juuri uudenvuoden yö oli keskeisintä aikaa. Tuon yön tärkeyden ymmärrys syntyi siitä, että vuosi oli syntymässä ja sen tapahtumat olivat ikään kuin valmiina vuoden sisällä ja läsnä vuoden alussa. Ne piti vain saada ilmi jollain keinoin. Vuoden ensimmäisenä yöntä tehtiin taiat ja kuunneltiin ulkoa kuuluvia ääniä. Se mikä tulkinta asioille annettiin riippui tietysti paljon asianomaisen ja lähipiirin toiveista ja haluista.

On paikallaan kuitenkin muistuttaa, että vuoden alku ei meidän suomalaisessa kansanperinteessä ole aina ymmärretty tammikuun alkuun sijoittuvaksi. Keskiajalla, siis vielä suhteellisen myöhään, vuoden päättyminen ja uuden alkaminen sijoitettiin johonkin lokakuun loppuun. Vuoden ymmärrettiin loppuvan, kun satokausi ja syysteurastukset olivat päättyneet. Tosin Ruotsissa ja siis meillä Suomessakin siirryttiin jo 1300-luvulla juliaaniseen kalenteriin, mutta vuoden vaihtumisen ymmärtäminen keskellä talvea otti kansan keskuudessa oman aikansa. Tiedonkulku ja uuden tiedon sulatteleminen kun ei tuolloin ollut kovin nopeatempoista. Virallisestikin sen ymmärtäminen kesti yllättävän pitkään, noin parisataa vuotta. Tilivuoden alkaminen tammikuun alusta kun päätettiin vasta 1500-luvulla.

Hyvää ”tili- ja toimintavuoden” alkua kaikille sukulaisille ja sukuseuramme ystäville!

Hyvää ja Onnellista vuotta 2016 teille kaikille!

Reino Seppänen
sukuseuran sihteeri

Sukukokous ja tapaaminen Valkeakoskella 2015

Sukuseura Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n sukutapaaminen ja sääntömääräinen sukukokous pidettiin lauantaina 15. elokuuta 2015 Valkeakoskella Hakapirtillä. Aurinkoinen kesäsää suosi tilaisuutta, johon oli ilmoittautunut 34 seuran jäsentä. Myös suvun jälkikasvua ilmaantui ilahduttavasti paikalle. Kannakselaisia perinteitä vaalien yhdessäolo muodostui rattoisaksi tapaamiseksi, jossa vaihdettiin kuulumisia, muisteltiin menneitä ja kerrottiin juttuja.

Tilaisuudessa nautittiin maittava keittolounas, vaihtoehtoina olivat lohikeitto ja kasvissosekeitto. Sukukokouksen jälkeen pidettiin jo perinteiseksi muodostunut tietoklpailu ja juotiin kakkukahvit. Katja Jaakkolan ja Mikko Seppäsen vetämän tietokilpailun voitti tällä kertaa tiimi nimeltä ”Yksi kynä”. Se koostui lähinnä Tienhaaran sukuhaarasta. Halukkailla oli mahdolliuus myös saunomiseen Hakapirtin makoisissa löylyissä. Muutama rohkea uskaltautui kokeilemaan myös melko vilpoisen Mallasveden syleilyä.

Varsinainen sukukokous valitsi uudelleen seuran puheenjohtajaksi Kari Seppäsen. Seuran hallitukseen valittiin varsinaisiksi jäseniksi Mirja Anolin, Jari Kuosmanen, Sari Peltomäki, Reino Seppänen ja Heli Väistö. Hallituksen yleisvarajäseniksi tulivat Paula Parikka, Pekka Piepponen, Mikko Seppänen ja Tommi Tienhaara. Toiminnantarkastajiksi valittiin Taina Mäkinen ja Katja Jaakkola sekä varalle Jarmo Kyhäräinen ja Juha Väistö.

Sukukokous kutsui, hallituksen esityksestä, seuran kunniajäseneksi sen vanhimman jäsenen, 93-vuotiaan Aino Piepposen. Aino on omaa sukua Seppänen ja syntyperäisiä Terijoen tyttöjä.

Toimintasuunnitelmassa seuraavalle kahden vuoden jaksolle hallitus velvoitettiin selvittämään matkojen järjestämisen mahdollisuutta. Viimetalvisen onnistuneen teatteritapaamisen uusiminen pyritään myös toteuttamaan.


							Kaunis sää suosi tälläkin kertaa sukutapaamista. Uusia tulijoita odoteltiin pihamaalla Hakapirtin edustalla.

Hakapirtti Valkeakoskella oli aikoinaan eräs Yhtyneiden paperitehtaiden edustus- ja kokoustiloista. Nyt kiinteistöt ja alueen omistaa Paperiliiton Valkeakosken osasto n:o 45 r.y.

Sukuseuran vanha hallitus piti kokouksen ennen tapaamisen ja varsinaisen sukukokouksen alkua.

Kokousväelle maistui maittava keittolounas.

Puheenjohtaja Kari Seppänen (seisomassa oikealla) avaamassa varsinaista sukukokousta.

Katja Jaakkola vetämässä tiukaksi muodostunutta tietokilpailua, jonka voitti tiimi nimeltään "Yksi kynä".

Tiimit ahkeroimassa visaisten kysymysten parissa.

Seuran kunniajäsenen, Aino Piepposen, merkeissä juodut kakkukahvit maistuivat niin pienille kuin suurille juhlijoille.

Hakapirtin sauna oli niin näöltään, kooltaan kuin löylyiltään aivan mahtava!