Säärikokko – kannakselainen erikoisuus

Miksi esi-isämme polttivat juhannuskokkoja? Selityksiä on monia, joista yleisin on pahojen henkien karkoitus. Se saattaa olla alkuperäinen peruste Pohjanmaalla vieläkin poltettaville pääsiäisenajan tulille, mutta mitä karkoitettavaa olisi suven valoisimpana aikana? Parempi peruste juhannustulille saattaakin olla tuon vuoden pisimmän päivän juhlistaminen.

Juhannustulen nimeäminen kokoksi perustuu tulen muotoon perinteisessä leveästi rakennetussa juhannuskokossa. Leveän risukokon liekit muodostavat useinkin linnunmuotoisen liekkimeren. Kokkohan on suomen kansan ikiaikainen pyhä lintu eli maakotka. Esi-isämme uskoivat meidän periytyvän tuosta linnusta eli olemme siis kotkan poikasia, maakotkasta lähtöisin.

Tytöt tekevät säärikokkoa Valkjärvellä 1930

Tytöt kokoavat pientä säärikokkoa Valkjärvellä. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Suomalaisten juhannuksena poltettavien kokkotulien erikoisin muoto löytyy Kannakselta. Kyse on niin sanotusta ”säärikokosta”, tornimaisesta rakennelmasta. Siitä myös nimitys tornikokko. Tosin Kannaksella kokkoa kutsuttiin vain säärkokoks. Oudointa on, että säärikokko tunnettiin vain itä-Kannaksella ja pohjois-Inkerissä, jonne tapa lienee levinnyt Kannakselta. Erään tiedon mukaan jotain vastaavaa kokkomuotoa on poltettu Alpeilla.

Säärkokossa neljä lähekkäin kasvavaa puuta sidotaan latvoista yhteen. Puiden väli täytetään mittoihin katkotuilla haloilla ja puurangoilla. Kokon neliömäinen sisäosa täytettiin risuilla. Tämän puumateriaalin tuli olla hyvin kuivattua, koska neljä rakennelman tukipuuta, ”säärtä”,  olivat tuoreita, kasvavia puita ja siten huonoimmin palavia. Säärikokkojen rakentamiseen etuoikeus oli paimenilla. He aloittivatkin urakkansa hyvissä ajoin ennen juhannusta. Pienestä koosta ja ketteryydestä oli apua, kun korkeimmat säärikokot saattoivat olla yli 10 metriäkin korkeita.

Poika on kiivennyt kokon latvaan sytykettä viemään säärikokko Pajakankaan mäellä Valkjärvi, Nurmijärvi. Kuva,Tyyni Vahter 1930, Museovirasto.

Poika kiipeää säärikokon huipulle viedäkseen sinne kokon sytyttämiseen tarvittavan panoksen, joka koostui helposti syttyvistä aineksista mm. tuohesta ja tervaksista. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon polttamisessakin oli omat sääntönsä. Se sytytettiin aina ylhäältä, jotta kokko palaisi mahdollisimman kauan.  Sytytys tehtiin vasta keskiyöllä. Sitä ennen poltettiin tavallisia risukokkoja. Kokkotulia poltettiin Karjalassa vieri vieressä useita peräkkäin, etenkin rannoilla rantaviivaa noudattaen. Suurinta, usein kokkorivin keskellä sijainnutta kokkoa nimitettiin Ukko-kokoksi.

Usein tämä kokkoalue oli aidattu. Aitauksen sisällä oli myös pienempiä laitteita, kaaria, portteja ja risukasoja. Ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa. Tätä juhannustapahtumaa katsomaan kokoontui koko kylän asujamisto ja monesti useankin kylän väki. Kokkojen yhteydessä poltettiin myös paimenten tekemiä pirukeja, jotka olivat tiiviisti ja kerämäiseiksi sidottuja tuohikimppuja. Niitä pyöriteltiin kepinnokassa ja saatiin aikaan vauhdikaita valokuvioita. Piruki saatettiin heittää myös kepillä vauhtia antaen hyvinkin kauas. Pirukien käyttöä esiintyi paljon säärikokkoja suppeammalla alueella, lähinnä Kannaksen itäosissa.

Säärikokkojen_piirros_Saleniuksen_kirjasta

Säärikokkoja Valkjärvellä. Kuva Johan Magnus Saleniuksen kirjasta ” ”Valkjärven pitäjän kertomus”. Huomatkaa kokkoalueen aitaus ja sen sisällä olevat erilaiset rakennelmat. Kaikki ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa.            (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon vanhin kuvaus on Valkjärveltä vuodelta 1865. Kansanperinteen kerääjä Johan Magnus Salenius, suomalainen lyseon lehtori ja historioitsija, on julkaissut säärikokkojen piirroksen kirjassaan ”Valkjärven pitäjän kertomus”, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1870.

Reino Seppänen