Avainsana-arkisto: Valkjärvi

Kun Valkjärvi sai sotilaansa

Kansalaissodan jälkeen Suomen sotilasjohto piti Neuvostoliittoa maamme suurimpana turvallisuusuhkana ja Karjalan Kannasta todennäköisimpänä maan hyökkäyssuuntana. Näihin ajatuksiin perustuivat Suomen puolustussuunnitelmat, joista ensimmäiset olivat laatineet kansalaissodan aikana maahan saapuneet saksalaiset. Ne olivat voimassa vuosina 1918 – 1920 tosin suomalaisten itsensä vuonna 1919 parantelemina. Kyseiset suunnitelmat, kuten myöhemmätkin, lähtivät siitä oletuksesta, että vihollisen päähyökkäys tulee tapahtumaan Kannaksella ja Laatokan Karjala on toteutuessaan sivunäyttämö. Näin myös talvisodassa tapahtuikin.

Puolustussuunnitelmien perusteella selvää oli, että armeijan joukko-osastojen sijoittaminen Kannakselle oli maan puolustuksen kannalta keskeisempiä kysymyksiä. Asia aktualisoitui heti kansalaissodan jälkeen. Nuo suunnitelmat, jotka vielä 20-luvun alussa olivat melko suuripiirteisiä, kehittyivät upseeriston osaamisen ja strateegisen ymmärryksen myötä tasokkaiksi. Huomioon otettiin niin eri aselajien kuin huollon tarpeet. Talvisodan syttyessä olitiinkin jo tasolla, jolla pystyttiin liki maksimaalisesti hyödyntämään resurssit, jotka hyökkääjään verrattuna olivat sangen rajallisia.

Suunnitelmissa määriteltiin Kannakselle rauhan aikana olevien joukko-osastojen tehtäväksi toimiminen suojajoukkoina ja päävoimien liikekannallepanoa turvaaminen. Yhdeksi tehtäväksi tuli muodostumaan myös evakointien turvaaminen, jotka lopulta nekin joutuivat armeijan vastuulle, kun siviilihallinto ei onnistunut tehtävässä. Vaikka puolustussuunnitelmista vanhimmat olivat monelta osin perin vajavasia, nähtiin niissä tärkeäksi puolustusvoimien yksiköiden sijoittelu Kannaksella. Tarton rauhansopimus vuonna 1920 asetti molemmille maille, Suomelle ja Neuvosto-Venäjälle, rajoituksia pysyvien tukikohtien pitämiselle uuden valtiorajan läheisyydessä.

Valkjärven_kasarmit

Valkjärven vuonna 1928 valmistuneet kasarmit, jonne polkupyöräpataljoona 2 muutti Raivolasta. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Valkjärvi sai omat sotilaansa ja kasarmialueen edellä esitettyjen suuntaviivojen mukaisesti. Valkjärvi oli näet keskeinen alue tuolloisella Kannaksella ja siten puolustusta ajatellen hyvä sijoituspaikka joukko-osastolle. Valkjärvelle määrättiinkin sijoitettavaksi toinen polkupyöräpataljoona. Paikkakunnalle se kuitenkin ilmestyi vasta 1928 uusien kasarmien valmistumisen jälkeen. Kyseinen joukko-osasto oli perustettu jo 20. huhtikuuta 1921. Se tapahtui ristimällä Käkisalmen läänin rykmentin 2. pataljoona toiseksi polkupyöräpataljoonaksi . Tuolloin joukko-osastoon kuului esikunta ja kolme kiväärikompaniaa. Kesällä 1921 pataljoona siirtyi Raivolaan. Sinne perustettiin 1923 vielä yksi kompania eli 4. kompania ja vuotta myöhemmin myös korpraali- ja alokaskoulu.

Pataljoonan siirryttyä Valkjärvelle siihen perustettiin viestikomppania. Vuotta aikaisemmin se oli saanut vahvistukseksi myös konekiväärikompanian, joka toteutettiin viipurilaisen neljännen erillisen konekiväärikompanian siirrolla pataljoonan alaisuuteen. Vuonna 1933 pataljoonaan perustettiin vielä kranaatinheitinjaosto, josta vuonna 1937 tuli tykkikomppania. Sen erikoisuutena olivat tuolloin uutta asetekniikkaa edustaneet kaksi panssarintorjuntatykkiä. Vuonna 1934 pataljoonasta lopetettiin neljäs kompania.

Ensimmäiset polkupyöränsä 2. polkupyöräpataljoona sai vuonna 1924. Pyöriä oli 675 kappaletta ja niitä riitti koko tuolloiselle miesvahvuudelle. Omana aikanaan ja Kannaksen tuolloiset tiet huomioon ottaen sotilasjoukon varustaminen polkupyörillä oli taloudellisesti edullinen ja joukkojen liikuttamisen kannalta jopa nerokas ratkaisu. Pyörä lisäsi osastojen siirtymisnopeuden jalkamarssiin verrattuna moninkertaiseksi eikä pyörää ollut kovin vaikea siirtää tiettömänkin maaston kautta uudelle kulkuväylälle. Varuskunnille muuten niin tyypillisen junayhteyden Valkjärvi sai vasta 1930, kun Liimatta–Valkjärvirata avattiin liikenteelle.

Valkjärven_kasarmialueen_portti_2

Kassarmialueen pottti sen jälkeen, kun polkupyöräpataljoonan nimi vaihtui jääkäripataljoonaksi. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä.)

Polkupyöräpataljoona kahden nimi muutettiin toukokuussa 1936 jääkäripataljoona kahdeksi. Tuon nimisenä se säilyi sodankin aikana. Valkjärvellä pataljoona katosi talvisodan jälkeen.  Joukko-osaston perinteitä jatkoi sittemmin Uudenmaan Jääkäripataljoona.

 

 

 

Reino Seppänen   

23.02.2016

Säärikokko – kannakselainen erikoisuus

Miksi esi-isämme polttivat juhannuskokkoja? Selityksiä on monia, joista yleisin on pahojen henkien karkoitus. Se saattaa olla alkuperäinen peruste Pohjanmaalla vieläkin poltettaville pääsiäisenajan tulille, mutta mitä karkoitettavaa olisi suven valoisimpana aikana? Parempi peruste juhannustulille saattaakin olla tuon vuoden pisimmän päivän juhlistaminen.

Juhannustulen nimeäminen kokoksi perustuu tulen muotoon perinteisessä leveästi rakennetussa juhannuskokossa. Leveän risukokon liekit muodostavat useinkin linnunmuotoisen liekkimeren. Kokkohan on suomen kansan ikiaikainen pyhä lintu eli maakotka. Esi-isämme uskoivat meidän periytyvän tuosta linnusta eli olemme siis kotkan poikasia, maakotkasta lähtöisin.

Tytöt tekevät säärikokkoa Valkjärvellä 1930

Tytöt kokoavat pientä säärikokkoa Valkjärvellä. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Suomalaisten juhannuksena poltettavien kokkotulien erikoisin muoto löytyy Kannakselta. Kyse on niin sanotusta ”säärikokosta”, tornimaisesta rakennelmasta. Siitä myös nimitys tornikokko. Tosin Kannaksella kokkoa kutsuttiin vain säärkokoks. Oudointa on, että säärikokko tunnettiin vain itä-Kannaksella ja pohjois-Inkerissä, jonne tapa lienee levinnyt Kannakselta. Erään tiedon mukaan jotain vastaavaa kokkomuotoa on poltettu Alpeilla.

Säärkokossa neljä lähekkäin kasvavaa puuta sidotaan latvoista yhteen. Puiden väli täytetään mittoihin katkotuilla haloilla ja puurangoilla. Kokon neliömäinen sisäosa täytettiin risuilla. Tämän puumateriaalin tuli olla hyvin kuivattua, koska neljä rakennelman tukipuuta, ”säärtä”,  olivat tuoreita, kasvavia puita ja siten huonoimmin palavia. Säärikokkojen rakentamiseen etuoikeus oli paimenilla. He aloittivatkin urakkansa hyvissä ajoin ennen juhannusta. Pienestä koosta ja ketteryydestä oli apua, kun korkeimmat säärikokot saattoivat olla yli 10 metriäkin korkeita.

Poika on kiivennyt kokon latvaan sytykettä viemään säärikokko Pajakankaan mäellä Valkjärvi, Nurmijärvi. Kuva,Tyyni Vahter 1930, Museovirasto.

Poika kiipeää säärikokon huipulle viedäkseen sinne kokon sytyttämiseen tarvittavan panoksen, joka koostui helposti syttyvistä aineksista mm. tuohesta ja tervaksista. (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon polttamisessakin oli omat sääntönsä. Se sytytettiin aina ylhäältä, jotta kokko palaisi mahdollisimman kauan.  Sytytys tehtiin vasta keskiyöllä. Sitä ennen poltettiin tavallisia risukokkoja. Kokkotulia poltettiin Karjalassa vieri vieressä useita peräkkäin, etenkin rannoilla rantaviivaa noudattaen. Suurinta, usein kokkorivin keskellä sijainnutta kokkoa nimitettiin Ukko-kokoksi.

Usein tämä kokkoalue oli aidattu. Aitauksen sisällä oli myös pienempiä laitteita, kaaria, portteja ja risukasoja. Ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa. Tätä juhannustapahtumaa katsomaan kokoontui koko kylän asujamisto ja monesti useankin kylän väki. Kokkojen yhteydessä poltettiin myös paimenten tekemiä pirukeja, jotka olivat tiiviisti ja kerämäiseiksi sidottuja tuohikimppuja. Niitä pyöriteltiin kepinnokassa ja saatiin aikaan vauhdikaita valokuvioita. Piruki saatettiin heittää myös kepillä vauhtia antaen hyvinkin kauas. Pirukien käyttöä esiintyi paljon säärikokkoja suppeammalla alueella, lähinnä Kannaksen itäosissa.

Säärikokkojen_piirros_Saleniuksen_kirjasta

Säärikokkoja Valkjärvellä. Kuva Johan Magnus Saleniuksen kirjasta ” ”Valkjärven pitäjän kertomus”. Huomatkaa kokkoalueen aitaus ja sen sisällä olevat erilaiset rakennelmat. Kaikki ne poltettiin yhdessä säärikokkojen kanssa.            (Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä)

Säärikokon vanhin kuvaus on Valkjärveltä vuodelta 1865. Kansanperinteen kerääjä Johan Magnus Salenius, suomalainen lyseon lehtori ja historioitsija, on julkaissut säärikokkojen piirroksen kirjassaan ”Valkjärven pitäjän kertomus”, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1870.

Reino Seppänen