”Mie saatoin lähtee Karjalast, mutt Karjala ei lähe miust”
Sukuseura Antti Seppäsen jälkeläiset ry:n kunniajäsen Aino Piepponen nukkui pois 13. lokakuuta 2023 Valkeakoskella. Aino oli syntynyt Terijoen kunnan Kuokkalan kylässä Laurenzin talossa 30. tammikuuta 1922. Hänen isänsä oli Valkjärven Tarpilassa syntynyt lampuotinpoika Mikko Seppänen ja äiti Siestarjoen asetehtaalla työskennelleen aseseppän tytär Fredrika Mathilda Vikström.
Aino syntyi perheeseen sen viidentenä lapsena ”Kallen” (Karl Adolf),Idan,ElsanjaPekan jälkeen. Ainon jälkeen syntyi vielä kuudes lapsi, Viljam. Ainoa ja Viljamia lukuun ottamatta perheen muut lapset syntyivät Venäjän keisarikunnan puolella Siestarjoella. Suomeen perhe palasi vuonna 1921.
Aino kasvoi varhaislapsuutensa Terijoella, jossa kävi myös kansakoulunsa 12-vuotiaaksi asti. Ainolla oli omien sanojensa mukaan halu jatkaa oppikouluun, mutta tuohon aikaan ja perheen tilanteen huomioiden, se oli mahdoton toive. Hänen varhaisiin muistoihin kuuluu myös vierailu koululaisena Kuokkalassa asuneen maailmankuulun venäläisen taidemaalarin Ilja Repinin ateljeekodissa Penatyssä. Tämä taiteilija asusti noin neljän kilometrin päässä Seppästen tuolloisesta kodista. Aino kertoo sukuseuran sivuilla julkaistussa haastattelussaan osallistuneensa pikkutyttönä myös Ilja Repinin hautajaisiin.
Ainon isä Mikko kuoli hoitovirheeseen Viipurin lääninsairaalassa 56 vuotiaana vuonna 1931. Tuolloin elettiin vielä pulakautta ja sosiaaliturvaa sen paremmin kuin kunnollista sosiaalihuoltoakaan ei ollut. Fredrika-äitin ja pienimpien lasten elatus jäi paljolti vanhemman veljen ja sisarien varaan. Aino oli isänsä kuollessa yhdeksänvuotias ja veljensä Viljami viiden vanha. Yhtenä ratkaisuna tilanteeseen oli Ainon lähettäminen myöhemmin Kalle ja Taimi Seppäsen perheeseen. Tämä tilanne jatkui Ainon mukaan erilaisina jaksoina aina hänen tultua rippikouluikään. Sen hän kävi Terijoella 14-vuotiaana ja pääsi ripille täytettyään 15. Niinpä Aino kierteli ratatöissä olleen Kallen ja hänen perheensä kanssa paikkakunnalta toiselle mm. Varkaudessa ja Heinävedellä.
Aino aloitti olosuhteiden pakosta työelämän jo rippikoulun jälkeen apulaisena eräässä Kuokkalan täysihoitolassa. Sieltä hän lähti Helsinkiin kotiapulaiseksi vasta 16-vuotiaana erään hoitolassa tapaamansa perheeseen. Tätä ei äiti-Fredrika hyväksynyt, vaan vaati tyttöä palaamaan luokseen Valkeakoskelle, jonne hän ja Viljami olivat muuttaneet Kallen ratatöiden perässä. Tuolloista Valkeakoskea Aino piti mökkikylänä, mitä se eittämättä varmaan olikin. Kalle perheineen ja sukulaisineen asui ensi alkuun tuolloisessa Sointulassa olleessa puutalossa.
Ainolle myönnettiin sukuseuran kunniajäsenyys vuonna 2017. Kunniakirjan toimitti perille Ainon sisarentytär Marja Mäkinen.
Aino, Viljami ja Fredrika-äiti jäivät Valkeakoskelle, Kallen perheen muutettua Viipuriin. Muuton syynä oli Kallen lähtö rakentamaan Kivisalmeen uutta rautatiesiltaa vuonna 1938. Muutto osoittautui perheen kannalta katastrofiksi, kun Talvisota alkoi seuraavan vuoden marraskuun 30. päivä. Isä-Kalle lähti sotaan ja perhe muutti Valkeakoskelle ja Pässinmäkeen, missä Fredrika-äiti asui lastensa kanssa. Perheen omaisuus osaa pito- ja liinavaatteita lukuun ottamatta jäi Viipuriin. Sota iski myös toisella tavoin Seppäsen sukuun. Perheen pojista keskimmäinen, Pekka, kaatui Viipurin Markovillassa 18. helmikuuta 1940. Isku oli kova paitsi äidille niin myös nuorelle Ainolle, jolla oli läheinen suhde veljeensä. Pekka-veli oli tunnollisena miehenä ottanut vastuuta isänsä kuoleman jälkeen äidin ja nuorempien sisarustensa toimeentulosta.
Valkeakoskella Aino meni töihin, sillä työpaikkoja oli nyt tarjolla monenlaisia, koska miehet olivat armeijassa. Hänen työpaikkansa oli Paperituotteen kirjapainossa, jossa Aino työskenteli vielä sodan jälkeenkin. Tulevan puolisonsa Sulo Piepposen Aino tapasi tämän kotiuduttua armeijasta sotilaspuvussaan. Jääskestä lähtöisin olevana karjalaispoikana Sulo oli ilmoittautunut 17-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan, väärennettyään lupalappuun silloisen huoltajansa allekirjoituksen. Vapaaehtoisuuden ikäraja näet oli 18 vuotta.
Pariskunnan eteneminen avioliittoon tapahtui nopeasti. He tapasivat vuoden 1946 helmikuussa, menivät kihloihin kesäkuussa ja vihittiin marraskuussa. Pariskunnan ensimmäinen lapsikin syntyi pian ja maailaan tullut poika kastettiin Ainon kaatuneen veljen mukaan Pekaksi. Seuraava lapsi, Hannuksi kastettu, kuuluikin jo Suomen kautta aikojen suurimpaan ikäluokkaan eli vuonna 1947 syntyneisiin.
Pariskunnan ensimmäinen asunto oli tuona kovan asuntopulan aikana Fredrika äidin luona. Oma asunto löytyi pian Antinniemestä Rengastieltä. Asuntoja oli sittemmin myös Ulvajanniemessä ja Yrjölässä, kunnes palattiin uudelleen Ulvajanniemen Aurinkotaloon. Siitä tulikin Piepposille pitempiaikainen koti, jossa pojat varttuivat aikuisiksi. Sitten tulikin aika muuttaa omaan osakkeeseen Sointulaan. Piepposen nuoriparin yhteselämän alkuun liittyi myös merkittävä ratkaisu, jossa otettiin vastuun myös Fredrika-äidin sisaren Edlan huoltajuudesta. Tätä vastuuta kesti noin neljä vuotta, kunnes Edla-täti menetyi kurkkusyöpään.
Ainon viimeiset työvuodet sijoittuvat talvisodan jälkeen Ensosta Valkeakoskelle siirtyneen Kuitu Oyn tehtaalle, jonka nimi siirtymisen tapahduttua muuttui Säteriksi. Säteriltä oli myös aviomies Sulo läytänyt itselleen työpaikan. Ainolla oli vastuullinen työ tehtaan langanvalmistuksen alku- ja jälkilajittelussa. Työ vaati tarkkaa silmää ja kykyä erottaa värien pienetkin vaihtelut lankaerissä.
Sukulaiset pitivät yhteyttä toisiinsa sodan jälkeen aivan toisella tavalla mitä nykyään. Kuvassa Aino ja Sulo yhdessä Kalle-veljen vanhimman pojan Erkin ja tämän pojan Karin kanssa retkellä.
Ainon elämään liittyivät paljolti myös sairastelut, joiden yhtenä lähteenä lienee ollut Säterin tuotannossa käytetyn rikkihiili. Vuonna 1950 hänelle tehtiin suuri päähän kohdistunut leikkaus, joka pelasti, Ainon kertoman mukaan, hänen henkensä. Ainon elämä asettui kuitenkin hyviin uomiin maamme vaurastuessa. Piepposen pojat Pekka ja Hannu pääsivät tämänkin ansiosta toteuttamaan Ainon unelmat ja toiveet omien lapsien mahdollisuudesta opiskella.
Viimeinen valokuva Fredrika-äidistä lastensa kanssa. Tuoleilla istumassa Fredrika ja vanhin poika Kalle. Seisomassa tyttäret Ida ja Elsa, nuorin poika Viljam ja kolmas tytär Aino.Kuva on otettu äitienpäivänä.
Avioliito Sulon, jota perheen ja suvun piirissä kutsuttiin tuttavallisesti Suliksi, oli onnellinen ja kesti 55 vuotta. Se päättyi yllätyksellisesti kotona tilanteessa, jossa Suli halasi puolisoaan ja tunnusti tälle rakkautensa. Voisiko kukaan kauniimpaa lähtöä kuvitella!
Aino Piepponen täytettyään 100 vuotta vuonna 2022.
Aino joutui elämänsä iltapuolella kokemaan kauheimman asian, mitä äidille voi tapahtua. Hänen nuorin poikansa Hannu kuoli niin ikään yllättäen aivoverenvuotoon. Lohdutuksena hänelle jäivät lastenlapset, Hannun lapsi Heli ja Pekan lapset Matti ja Anu. Aino asetti aikoinaan tavoitteekseen elää satavuotiaaksi ja tahtonaisena hän tuon päämäärän saavuttikin. Niinpä hän näki vielä uudenkin sukupolven nousun.
Aino-tätimme lähdön myötä katkeaa taas uusi säie menetettyyn Karjalaan ja nimenomaa Kannakselle. Sukuseuramme kunnioittaa vanhimman jäsenemme elämäntyötä ja hänen suurta rakkauttaan juuriinsa.
Olavi Seppänen, yksi sukuseuramme perustajista ja kunniajäsen nukkui pois kotonaan Jämsässä lauantaiyönä 24. syyskuuta 92-vuoden ikäisenä. Olavi on syntynyt Valkjärven Tarpilassa 28.07 1930. Hän vietti lapsuutensa Valkjärvellä aina talvisotaan asti, jolloin perhe lähti ensimmäiselle evakkotaipaleelleen. Olavin isä kaatui sodassa ja haudattiin Valkjärven hautausmaalle, jonka sankarihaudat hävitettiin Valkjärven joutuessa sodan voittajan haltuun.
Sotien jälkeen perheen evakkotaival päättyi eri vaiheiden jälkeen Jämsään, josta muodostui yksi suurehko siirtolaisten keskus. Jämsään päätyi näet lähes 2 000 Karjalan evakkoa. Olavi pääsi töihin Yhtyneiden Paperitehtaiden palvelukseen Kaipolan tehtaan valmistuttua vuonna 1952. Hänen työurastaan Kaipolan paperitehtaalla muodostui pitkä. Se kesti aina Olavin eläkkeelle jäämiseen asti. Tuo työrupeama näyttää olleen Olaville tärkeä. Siihen liittyvistä asioista, ihmisistä ja tapahtumista hänellä riitti kerrottavaa
Olavilla ja hänen perheellään oli Jämsässä pieni maatila. Sen töistä etenkin metsänhoito ja metsurinhommat olivat Olaville mieluista puuhaa varsinaisen leipätyön ohella. Kunnon vielä salliessa uinti kuului myös hänen harrastuksiinsa. Olavi oli elämälle avoin mies. Häntä kiinnostivat monet aiheet, joista yhteiskunnalliset asiat olivat ehkä lähimpiä. Hän toimi mm. työpaikkansa luottamusmiehenä ja otti terävästi kantaa myös ajankohtaisiin tapahtumiin. Karjala ja Seppäsen suvun tutkiminen olivat lähellä hänen sydäntään. Olavi teki useita matkoja synnyinsijoilleen Valkjärvelle ja laajemminkin Kannakselle. Omia ja läheistensä raskaita kokemuksia Olavi kertoi ”Keski-Suomen karjalaisten evakkotarinoita” -kirjassa.
Olavi Seppänen kuului Myhkyrilän Seppästen Matti Martinpojasta (1789–1865) juontuvaan sukuhaaraan. Haara hävisi kokonaan Myhkyrilästä 1830 luvulla tapahtuneessa diasporassa. Matti Martinpoika ja kaikki hänen viisi lasta lähtivät kylästä. Matin viidestä lapsesta toiseksi nuorimmainen Ville Matinpoika muutti kahden muun veljensä tavoin Valkjärven Tarpilaan. Tämän Villen jälkeläisiä oli myös Olavi. Hän oli aikoinaan selvittänyt, osin asiakirjoin, Villen jälkeläisiä ja kertoi mielellään heidän vaiheistaan kiinnostuneille.
Olavi oli tärkeä ja aktiivinen toimija sukuseuraamme perustettaessa. Sen syntyminen vuonna 2011 oli hänelle suuri ilonaihe. Jo ennen seuran perustamista Olavi osallistui vuonna 2005 sukulaisten Kannaksen matkalle. Se suuntautui suvun syntysijoille Muolaan Myhkyrilään ja Valkjärven Tarpilaan. Tuon matkan aikana hän opasti kuljettajaa ja kertoi tietoja ja muistoja kadonneesta Tarpilasta. Ajan riento vei vähän kerrallaan Olavin voimia ja hänen kykynsä osallistua seuran tilaisuuksiin heikkeni. Loppuun asti Olavi säilytti kiinnostuksensa sukuseuraan ja sen toimintaan.
Olavia jäi kaipaamaan vaimo, kaksi tytärtä perheineen ja laaja sukulaisten ja tuttavien piiri.
Sukuseuramme hallitus ja koko seuran jäsenistö kunnioittaa Olavin, rehdin karjalaismiehen muistoa ja ottaa osaa hänen läheistensä suruun.
Perheen kasvaessa, Mikko vakiintui Siestarjoelle ja ryhtyi urakoimaan. Isäni kävi ensimmäiset kolme vuotta suomalaista alkeiskoulua läheisellä Lahden paikkakunnalla ja siirtyi sen jälkeen venäläisiin kouluihin. Perhe kasvoi, kun siihen syntyi vuonna 1909 tytär Ida, vuonna 1914, poika Pekka ja vuonna 1916 tytär Elsa. Elämässä oli nousuja ja laskuja. Paha takaisku koettiin, kun Mikko loukkaantui pahasti räjähdysonnettomuudessa. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen tiesi vaikeuksia, mutta varsinaiset ongelmat syntyivät Venäjän maaliskuun ja lokakuun vallankumouksien jälkeen.
Isäni passikuva Suomeen tuloa varten hankittuun passiin.
Kahden vaikean vuoden jälkeen vanhemmat kuulivat mahdollisuudesta palata kotimaahan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä oli solmittu 14,10.1920 rauhansopimus Tartossa. Sen jälkeen käytiin neuvotteluja maiden välisestä väestönsiirroista. Perhe oli jo päässyt tähän ohjelmaan ja hankkinut siihen tarvittavat asiakirjat. Lähtö kuitenkin estyi, kun yksi maiden välisistä lukuisista ongelmista katkaisi ohjelman toteuttamisen.
Vanhemmat pelkäsivät, koko lähdön estyvän. Niinpä päätettiin turvautua yksinkertaiseen ratkaisuun ylittää raja omatoimisesti. Luvattomat ylitykset olivat tuohon aikaan yleisiä. Raja oli huonosti valvottua ja siviiliasutus, enimmäkseen suomalaista. Se ulottui aivan rajan pintaan. Ylikulku tapahtui yleensä myöhään illalla tai öisin. Äitini tädin mies oli ammattisalakuljettaja, joka uransa aikana ei kärähtänyt kertaakaanpuuhistaan.
Maaliskuun 17. päivän aamuyöstä 1921 Mikko ja Fredrika Seppäsen perhe ylitti Rajajoen ja hakeutui suomalaisen rajavartijan luokse. Isäni kertoi monesti tuon tapauksen. Heitä vastassa oli nuori varusmies, joka osoitti heitä kädet täristen kiväärillään. Mikko kertoi keitä he olivat ja syyn tuloon. Varusmiehen pelkoa vähensi pienten lasten mukana olo. Hän soitti esimiehelleen vartiostoon ja kertoi tilanteen.
Kronstadtin kapinallisten johtoa Terijoella vuonna 1921. Matruusiasuinen mies puun edessä on kapinan johtaja Stepan Petritšenko. Terijoelle tulleiden pakolaisten valtaosa palasi takaisin Neuvosto-Venäjälle maan johdon luvattua armahtaa heidät. Lupaus petettiin. Suomeen jääneet 1600 selvisivät hengissä.
Isä oli seisonut sotilaan vieressä ja kuullut puhelun. Soittoon vastannut oli karjunut: ”Laita ne perkeleet tulemaan itse tänne vartioon. Ei täältä kukaan jouda lähtemään heitä hakemaan. Täällä on ranta täynnä ryssiä!” Kapinoiva Kronstadt oli kukistumassa ja pakolaisia vyöryi linnoituksista jäätä myöten Terijoen rantaan.
Kronstadtin pakolaiset veivät suomalaisten viranomaisten päähuomion. Perhe vietti karanteeniaikansa Terijoella ja asettui myös sinne asumaan. Perheeseen syntyi vielä kaksi muuta lasta, tytär Aino 1922 ja poika Viljami 1926.
Kaksi vuotta myöhemmin Rajajoen ylitti myös salaa muuan kolmihenkinen, äiditön punapakolaisten perhe, jonka vaiheikas seikkailu oli alkanut keväällä 1918 Terijoelta, jatkunut Pietarin kautta Siperiaan ja takaisin Pietariin. Tuon perheen tummasta Taimi-neidistä tuli sittemmin isäni vaimo ja minun sekä muun neljän sisarukseni äiti.
Seppästen perheen rajanylitys oli mitä ilmeisemmin Kronstadtin kukistumisen seurauksena dokumentoitu rajavartion päiväkirjaan huonosti. Seppäset eivät suinkaan olleet ainoita luvattomia rajanylittäjiä. Nimiä löytyi 37 muuta. Listasta puuttuivat Kronstadtin pakolaiset.
Isäni oli Suomeen tullessaan 16-vuotias.
Rajajoen rajavartioston päiväkirjassa maahan tulleiden 37 Rajajoen ylittäjän nimet. Seppäsen perheestä Vain Mikko on mainittu. Ote kirjasta Kaino Tuokko: ”Rajalla rauhatonta”, 2001.
Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 Viipuri oli Suomen kolmanneksi suurin kaupunki, elinvoimainen ja kaikin tavoin tulevaisuuteen ja kasvuun suuntautunut. Se oli teollisuuskaupunki ja Uuraan syväsatamansa ansiosta myös merkittävä ulkomaanviennin keskus. Viipurilla oli suuret ja kunniakkaat perinteet myös sivistyksen saralla, etenkin koulukaupunkina. Viipuri oli vuosisatojen ajan ollut maamme ehkä kansainvälisin kaupunki ja kulttuurien risteyspaikka. Moskovan ja Pariisin rauhansopimukset riistivät Suomelta niin Viipurin kuin sen nimissä olevan hallintoalueen, Viipurin läänin. Mittavien taloudellisten ja alueellisten menetysten lisäksi riiston uhreina sortuivat Karjalan alueelliset kulttuurit, kuten kannakselaisuus, jonka sydän juuri Viipuri oli.
Viipurin merkitys kaupallisena, hallinnollisena ja sotilaallisena keskuksena tunnetaan hyvin. Vähemmän on korostunut kaupungin merkitys niin Kannaksen kuin Karjalan sivistyksellisenä ahjona. Viipuri oli vanha ja merkittävä koulukaupunki. Viipurissa mainitaan olleen latinakoulu jo vuonna 1409 ja sen johtajana toimineen Jop Joninpoika. Tarkempaa selkoa ei ole, oliko koulu porvarien ylläpitämä kaupunkikoulu vai niin sanottu scola collegiata, jota pidettiin yllä kirkolle lahjoitettujen maatilojen tuotolla.
Noin sata vuotta Jop Joninpoikaa myöhemmin Viipuriin saapui opiskelemaan nuorukainen Pernajasta. Hänestä tuli myöhemmin Turun piispa, uskonpuhdistaja ja Suomen kirjakielen isä. Mikael Agricola nousi kansan riveistä tuolloiseen korkeampaan sivistykseen Pernajan kirkkoherran tarmokkaan toiminnan ansiosta. Viipuriin hän tuli 1510-luvun lopulla opiskelemaan ns. latinakouluun. Noissa latinakouluissa opiskeltiin latinan ohella kreikkaa, antiikin kirjallisuutta ja Raamatun tuntemusta. Samaa koulua kävi, joskin myöhemmin Paavali Juusten, sittemmin Viipurin ja Turun piispa sekä Turun katedraalikoulun johtaja.
Niin Agricola kuin Juusten kävivät hankkimassa korkeampaa koulutusta Saksanmaalta Wittenbergin yliopistosta, koska Suomesta sellaista ei vielä ollut saatavissa. Mutta lajissaan ensimmäisiä he eivät kuitenkaan olleet. Viipurin koulusta Turun katedraalikouluun siirtyi muuan Joan. de Wyborg, joka sittemmin otettiin Pragin yliopistoon vuonna 1394. Hän pääsi maisteriksi 1398. Myöhemmin hänet tavataan jatkamassa opintojaan Leipzigin yliopistossa vuonna 1414. Nämä tarinat kertokoot siitä, kuinka Suomi ja Viipuri olivat kulttuurillisesti sidoksissa Euroopan tuolloiseen ytimeen.
Latinakoulun ohella kaupungissa oli samaan aikaan kaksi luostarikoulua. Niistä toinen oli mustien veljesten eli dominikaanimunkkien ja toinen harmaitten veljesten, fransiskaanien koulu. Kouluissa opetettiin etupäässä munkeiksi tulevia nuorukaisia. Viipurin dominikaanikoulu oli niin sanottu scola canonica, johon pääsi myös maallikoita. Ruotsin valtakunnassa toteutettu uskonpuhdistus lopetti näiden katolisten koulujen toiminnan. Vuonna 1607 latinakoulu muuttui katedraalikouluksi, jonka tehtävänä oli valmistaa pappeja Viipurin uudelle hiippakunnalle.
Kristiina kuningattaren aikana vuonna 1641 perustettiin Viipurin kymnaasi eli lukio. Se oli lajissaan ensimmäinen Suomessa ja valmisti vuonna 1640 Turun akatemiaan opiskelijoita. Kymnaasi siirrettiin Porvooseen vuonna 1723, koska Uudenkaupungin rauhan Viipuri jäi alueluovutuksessa Venäjälle. Samalla lakkasi myös katedraalikoulu. Kaupunkiin perustettiin 1690 luvulla yksityinen saksalainen koulu, jossa oli myös tyttöoppilaita ainakin vuoden 1700 tietämissä. Koulun ylläpidosta vastasi sittemmin kaupunki vuoteen 1725 asti. Koulu muuttui kaupungin kouluksi ja sen toiminta lakkasi vuonna 1787.
Viipuriin tuli myöhemmin ortodoksinen piispanistuin. Ruotsinkielisten oppilaitosten sijaan kaupunkiin perustettiin saksankielisiä. Asia selittyy sillä, että Vanhan Suomen tultua liitetyksei Venäjään ja Pietarin kurvernementtiin, alueen virkakielenä oli Baltian tapaan saksa. Vuodesta 1780 alkaen keisarikunnan kaupunkien koulut Itämeren alueella toimivat Pietarin saksalaisen kouluhallinnon alaisuudessa. Sama kielikäytäntö koski myös mm. luterilaisia seurakuntia. Samaa käytäntöä sovellettiin myös muiden Vanhan Suomen kaupunkien mm. Käkisalmen, Haminan ja Savonlinnan kohdalla.
Viipurin tultua jälleen yhdistettyä muuhun Suomeen, muutettiin koulut vähitellen ruotsinkielisiksi. ja myöhemmin perustettiin joukko suomalaisia oppilaitoksia. Itsenäisyytemme aikana aina sotiin asti Viipurissa oli edelleen vanha ruotsalainen lyseo ja ruotsalainen tyttökoulu. Maan vanhin tyttökoulu alkuaan saksankielisenä perustettu Töchterschule zu Wiburg sittemmin ruotsinkieliseksi muuttunut Fruntimmersskolan i Viborg toimi kaupungissa vuoteen 1937 asti. Vuonna 1804 Venäjän keisarikunnassa voimaan tullut uusi koulujärjestys oli mahdollistanut tyttökoulujen perustamisen. Ensimmäinen suomenkielinen tyttökoulu Viipuriin saatiin, kun vuonna 1881 kaupunkiin perustettiin Viipurin suomalainen tyttökoulu.
Yksi sivujuonne Viipurin kouluhistoriassa on Behmin kouluksi (saksaksi Behmschen Privat-Lehranstalt zu Wiborg) kutsuttu yksityiskoulu. Koulu oli saksankielinen poikien sisäoppilaitos ja toimi kaupungissa vuosina 1853–1881. Sen perusti teologi Karl Gottlieb Behm. Tästä Papulan kaupunginosassa sijainneesta koulusta tuli aikansai arvostetuin oppilaitos Viipurissa. Sinne saapui opiskelijoita Suomen suuriruhtinaskunnan ohella myös Venäjältä ja Baltiasta. Carl Gottlieb Behm kuoli kolme vuotta koulun perustamisen jälkeen. Koulu jatkoi toimintaansa hyvän maineensa varassa vuoteen 1881 asti.
Koulurakennus sijaitsi kilometrin päässä Viipurin keskustasta Papulan kartanon eli Marienhoffin mailla.
Viipurin oppikoulut
Vuosien 1879–1926 välillä Viipuriin perustettiin yhteensä kahdeksan suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen yksityisoppikoulu. Näistä yksi, Karjalan maanviljelyslyseo 1917 liitettiin vuonna 1919 Viipurin reaalikouluun. Talvi- ja jatkosodan jälkeen osa kouluista siirtyi sisä-Suomeen ja muutti nimensä.
Viipurin yksityinen lyseo / Klassillinen lyseo, perustettiin 1879. Koulu lakkautettiin 26. heinäkuuta 1940 annetulla asetuksella. Samalla asetuksella perustettiin Kuopion klassillinen lyseo. Sinne siirtyi myös osa Viipurissa toimineesta opettajakunnasta ja lakkautetun koulun omaisuutta. Koulu toimi Agricolankadulla Pantsarlahden kaupunginosassa.
Viipurin suomalainen tyttökoulu, perustettu 1881. Nimenä on myös ollut Viipurin Tyttölyseo. Koulu muutti sodan seurauksena Raumalle ja siitä tuli Raumanmeren yläaste ja lukio.
Viipurin yhteiskoulu perustettu 1898. Vuonna 1900 koulu muuttui 8-luokkaiseksi. Talvisodan syttyminen keskeytti koulun toiminnan marraskuussa 1939, eikä sitä jatkettu sen jälkeen. Toiminta lopetettiin virallisesti 1940.
Fruntimmersskolan i Viborg. Alkujaan Viipurin saksalainen tyttökoulu. (Töchterschule zu Wiburg). Viipurissa vuosina 1788–1937 toiminut Suomen ensimmäinen tyttökoulu. Koulu perustettiin tyttöluokaksi Viipurin saksalaisen koulun yhteyteen. Vuonna 1805 siitä tuli oma tyttökoulu. Vuonna 1841 Töchterschule muutettiin keisarillisella asetuksella ruotsinkieliseksi tyttökouluksi.
Viipurin Uusi Yhteiskoulu, perustettu 1905. Koulun perusti opettajapariskunta Otto ja NaimiRosendahl. Sotien jälkeen koulu toimi nimellä Karjalan yhteiskoulu ja sijoittui Ruskeasuolle Helsinkiin. Sen keskikoulu toimi peruskoulun korvaavana koulna 1981 asti. Lukio jatkoi yksityisenä 1986 asti., jolloin se liitettiin Töölön yhteiskouluun.
Viipurin Realikoulu, Maanviljelys- ja Kauppalyseo, perustettiin vuonna 1914 Viipurin Realikoulu nimellä. Koulu toimi vuodesta 1919 lähtien Hovioikeudenkatu 1:ssä entisen venäläisen kansakoulun tiloissa. Kaksi vuotta aiemmin perustettu Karjalan maanviljelyslyseo yhdistettiin realikouluun vuonna 1919 ja seuraavana vuonna koulun yhteyteen perustettiin myös kauppalyseo. Viipurin Realikoulu, Maanviljelys- ja Kauppalyseo -nimellä koulu toimi vuosien 1920-1940 välisen ajann. Koulun siirryttyä talvisodan vuoksi Helsinkiin, sen perinnettä kolmen uuden nimen merkeissä; Vaasanrinteen yksityislyseo (Helsinki) 1940-1958, Maunulan yhteiskoulu (Helsinki) 1959-1999 ja Maunulan yhteiskoulu ja Helsingin matematiikkalukio 1999-
Talikkalan yhteiskoulu, perustettu vuonna 1926. Koulu oli Viipurin uusia oppilaitoksia. Sen perustivat J. Pärssinen ja H. Pärssinen. Koulu oli keskikoulu. Se toimi vuosina 1926-1929 Tiiliruukilla Uusikatu 1:ssä. Syksyllä 1929 koulu sai käyttöönsä uuden koulutalon Patterinmäen rinteeltä. Talo vaurioitui talvisodassa. Koulun anomus siirtää toiminta Helsinkiin hylättiin vuonna 1944. Siten koulun toiminta jäi hyvin lyhyeksi.
Uuraan yhteiskoulu, perustettiin vuonna 1924. Luvan todistuksen antoon koulu sai vuonna 1927. Uuraassa oli syväsatama, joka oli Euroopan suurin puutavaraa toimittava satama. Alue kuului aikanaan Johanneksen kuntaan, mutta se liitettiin Viipuriin vuonna 1932. Uuraan yhteiskoulu siirtyi talvisodan jälkeen Kotkaan. Lyhyen aikaa se toimi taas Uuraassa. Vuoden 1944 syksystä koulu palasi Kotkaan ja koulun nimi muuttui Kotkan yhteiskouluksi.
Koulujen perustamisiin vaikuttivat ajan erilaiset virtaukset, erityisesti kielipolitiikka, naisasia ja tyttöjen oikeus koulutukseen sekä oppikoulun kehittämiseen liittyvät tekijät. Lyseot keskittyivät paljolti klassisten kielten (latina, kreikka) opetukseen, kun taas uudet koulut, mm. reaalikoulut suosivat uusien kielten (saksa, ranska, venäjä ja englanti) opetusta sekä luonnontieteitä.
Kansanopetus Viipurissa
Vaikka luostarikoulut jo mahdollistivat eräissä tapauksissa rahvaan lasten ja nuorten opiskelun, ei varsinaista laajempaa kansanopetusta ollut olemassa. Koulutus olikin vuosisatoja ylempien luokkien, aateliston, papiston ja sittemmin myös porvariston etuoikeus. Tosin Neitsytniemelle perustettiin niin sanottu ”rahvaankoulu” jo vuonna 1758 erään kauppiaan toimesta. Se jäi kuitenkin historian alaviitteeksi, mutta ehkä ajatuksena jäi itämään kyseisen opetuksen tarpeesta.
Erikoinen kehitysvaihe Vanhassa Suomessa oli niin sanotun ”käskynhaltijahallinnon” kausi, jolloin Viipurin koulut haluttiin kokonaan tehdä venäjänkielisiksi. Venäjästä tehtiin tärkeä oppiaine kouluihin. Tuossa vaiheessa perustetut ylempi ja alempi normaalikoulu vastasivat lähimain kansakoulua. Viipurin kouluolot yleensä olivat kyseisen ajanjakson lopussa kuitenkin surkeat. Muutos tapahtui tsaari Aleksanteri I:n aikana. Viipuriin perustettiin taas lukio, joka kaupungista oli puuttunut jo 100 vuoden aikana. Lukioon valmistavaksi kouluksi tuli piirikoulu. Se vastasi vanhaa katedraalikoulua. Merkittävä kehitysaskel tapahtui vuonna 1805, kun kaupunkiin perustettiin ensimmäinen alkeiskoulu ja neljä vuotta myöhemmin myös toinen. Tässä vaiheessa Viipurin kouluolot olivat edellä Ruotsinpuoleisen Suomen kouluja. Muun Suomen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan suuriruhtinaskuntana vuonna 1809 Viipuri nousi Suomen koulujen esikuviksi.
Kansanopetuksen näkökulmasta Suomen valtiollisen aseman muuttuminen autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Haminan rauhan jälkeen vuonna 1809, oli ratkaisevan tärkeä. Erityisen tärkeää oli myös Vanhan Suomen eli niin sanotun Suomen kuvernementin liittäminen muun Suomen yhteyteen 23.12.1811 annetulla keisarisella julistuksella. Koko Vanhan Suomen alue Kymijoesta itään muodosti vastaisuudessa Viipurin kuvernementin. Myöhemmin siitä erotettiin Siestarjoen asetehtaan alue vuonna 1842 ja liitettiin Pietarin kuvernementtiin. Tämän jälkeen Viipurikin oli suomalaisten oman hallinnon alaisuudessa myös koulutusasioissa.
Kansan sivistystason nostamisesta kannettiin huolta monella taholla. Ajatuksen juurtumista edistivät monet yksityiset toimijat ja yhteisöt. Yksi mielenkiintoisista aloitteista oli Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran hanke. Perustamisvuonnaan 1846 seura kustantaa ja julkaista sekä suomenkielisen aapisen että ruotsinkielisen suomen kielen kieliopin. Uusi Aapinen – kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1847 ja siitä tuli tavallaan menestysteos sillä kirjasta otettiin peräti 16 painosta, viimeinen vuonna 1903. Suomen kielen kielioppi sen sijaan viivästyi tekijän puutteen vuoksi. Kirjoittajan, Axel Gabriel Coranderin, vihdoin löydyttyä, kielioppi julkaistiin nimellä ”Utkast till Finsk satslära” ja julkaistiin vasta vuonna 1861.
Viipurin ensimmäisen suomenkielisen koulun perusti Juho Pynninen vuonna 1849. Sanansaattaja-lehden aloitteesta oli toimeenpantu rahankeräys suomenkielisen kansakoulun perustamiseksi. Pynnisen aloitteesta Viipurin kaupunki myönsi 100 ruplan vuosittaisen määräraha tähän tarkoitukseen. Seuraavana vuonna summaa nostettiin 200 ruplaksi. Koulu perustettiin Pynnisen taloon. Tämä koulu toimi vuosien 1849-1872 välillä.
Viipurin toinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1851. Kyseessä oli Julia Krohn köyhiä tyttöjä varten perustama koulu, joka oli aloittanut toimintansa Kiiskilässä vuonna 1844. Krohnin perheen muutettua Viipuriin vuonna 1851 koulu siirtyi mukana. Tämä koulu toimi perustajansa vuonna 1890 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Myös monet säätyläisnaiset antoivat satunnaista opetusta tytöille.
Hieman omalaatuinen tapaus oli Viipurissa vuosina 1860-1893 toiminut alkeiskoulu, joka perustettiin liikealalla toimineen Adam Wilken lahjoitusvaroilla. Koulu tunnettiin mesenaattinsa mukaan Wilken kouluna. Koulu oli lähinnä yleissivistävä eikä johtanut mihinkään oppilaitokseen. Koulun peruspääomana oli Adam Wilken korvamerkitty testamenttilahjoitus 11 000 hopearuplaa. Wilke oli juuriltaan talonpoikainen, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt vanhempien varattomuuden vuoksi. Hän menestyi sittemmin hyvin liiketoimissa, päästyään nuorena miehenä töihin Hackman-suvun perheyhtiöön. Sairaalloinen Wilke, alkuperäiseltä sukunimeltään Kiiski, kuoli nuorena, vain 48 vuoden ikäisenä. Wilken koulu tavallaan jatkui Viipurin kansakoululaitoksen tultua perustettuksi.
Varsinaisen kansanopetuksen käynnistyminen tapahtui Suomen suuriruhtinaskunnassa kuitenkin hitaasti. Aluksi se oli yksityisten ihmisten aktiivisuuden varassa. Kun yleiseurooppalainen kansallisuusaate alkoi meilläkin saada tuulta siipiensä alle, vauhdittui myös ajatus kansanopetuksen tärkeydestä. Kansallisuusaatteen idean mukaisesti myös kaikille ”rahvaan” lapsille haluttiin mahdollisuus päästä hankkimaan luku-, lasku- ja kirjoitustaito, mutta myös muuten laajentaa sivistystasoaan. Kansanopetus oli aluksi varsin suunnittelematonta ja epämääräistäkin eikä se ollut edes kaikille lapsille mahdollista. Ajatuksen kaikille lapsille annettavasta opetuksesta mahdollisti vasta vuonna 1866 annettu kansakouluasetus. Se määritteli kansakoulun nelivuotiseksi.
Kansakouluasetus velvoitti kaupunkeja perustamaan kouluja, kun taas maaseudulla kunta sai päättää perustetaanko niitä. Tämä valinnanvapaus johti usein siihen, ettei perustettu. Niinpä niin sanotut kiertokoulut olivat yleisiä maaseudulla. Vuonna 1921 voimaan tullut oppivelvollisuuslaki toi tilanteeseen parannuksen.
Syksyllä 1939 sodan puhjetessa oli Viipurissa toiminnassa 24 kansakoulua. Kaikki koulut olivat käytössä ja valmistumassa oli yksi uusi 27 luokkahuonetta sisältävä koulurakennus Patterinmäelle. Kouluissa oli opettajia 215 ja oppilaita 6096. Koulutyö päätettiin lopettaa 30.11.1939. Vaara oli suuri pommitusten vuoksi. Talvisodan aikana tuhoutuivat Kangasrannan, Kolikkoinmäen, Tiiliruukin, Kelkkalan, Loikkasen, Tammisuon ja Ravansaaren koulurakennukset. Manalan koulun päärakennus ja Juteinin koulu vaurioituvat pahoin.
Repolan kansakoulu sijaitsi Myllymäen aukiolla. Toriareunustivat useat yleiset rakennukse; tyttökoulu, suomalainen yhteiskoulu sekä pääpaloasema.
Tienhaaran kansakouluperustettiin vuonna 1898. Koulu siirtyi historiaan vuonna 1944. Kuvassa koulun uusi rakennus.Jaakko Juteinin koulu Patterinmäen tuntumassa. Koulussa sijaitsi kesäkuun 20. päivä1944 Majuri Kirman IV Patalioonan komentopaikka. Sodan jälkeen rakennukseen on lisätty yksi kerros lisää.
Koulukaupunkina Viipuri oli vuosisatojen ajan maamme keskeisimpiä. Se toimi usein ja pitkiä aikoja tiennäyttäjänä muille. Korkeakoulua tai yliopistoa Viipuri ei koskaan saanut, vaikka sitä kyllä kaupunkiin tarmokkaasti puuhattiinkin ja myös luvattiin. Sodan uhka epäsi hankkeen ja sotavuodet tyrmäsi sen lopullisesti. Viipurissa oli myös merkittävää ammatillista koulutusta. Siihen on syytä palata tuonnempana, kuten myös viipurilaisten koulujen haipumiseen historianlehdille.
Sivut noissa historiankirjoissa kellastuvat samalla kuin Viipurin ja Kannaksen kokeneet ja eläneet polvet vaipuvat hautaan. Hetken päästä heitä ei enää ole. Menneen ja menetetyn muistoa on syytä vaalia. Siten meille jälkipolvelle säilyy ehkä ymmärrys siitä tuskan ja kaipuun määrästä, mitä he ovat kokeneet menetyksistään.
Olavi Punnusjärven rannalla Muolaan Myhkyrilässä sukuseuran matkalla vuonna 2005.
Sukuseuramme kunniajäsen ja yksi perustajista täytti 28.07. 2020 Jämsässä 90 vuotta. Olavi on syntynyt Valkjärven Tarpilassa sen sisarussarjan jälkeläisenä, joka poistui Myhkyrilästä 1800-luvun puolivälissä. Sodan sytyttyä hän joutui kokemaan isänsä kaatumisen ja raskaat evakkotaipaleet. Tuosta vaiheesta Olavi on kertonut omat kokemuksensa hiljattain julkaistussa ”Keski-Suomen karjalaisten Evakkotarinoita” kirjassa.
Olavi juhli vuosipäiväänsä perhepiirissä. Paljon Olavin tarmosta ja virkeydestä kertoo se, että hän asuu edelleenkin suurimman osan kuukaudesta kotona ja viikon hoitokodissa.
Onnittelemme pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehnyttä jäsentämme!
Suruviesti Helsingistä kertoi, että sukumme, Myhkyrilän Seppäsiä vuosikymmeniä tutkinut Helmi Marjatta Seppänen on kuollut 21. huhtikuuta 2020. Helmi oli kuollessaan 96 vuotias. Hän oli syntynyt Muolaassa 16.05. 1923 seitsenlapsisen perheen neljäntenä lapsena. Perheen isä oli Esa (Esaias) Pietarinpoika Seppänen (22.02.1885 – 31.05.1951) ja äti Emilia Mikontytär Juvonen (20.05.1890 – 26.01. 1965) Muolaan Oravalasta. Lapsista nuorin oli professori Aimo Seppänen (09.08. 1929 – 23.06. 2011).
Helmi Seppänen. Kuva vuodelta 2010. Kuva on Etelä-Karjalassa ilmestyvästä Vartti-lehdessä olleesta jutusta.
Lähtokohdat 30-luvun Myhkyrilässä kasvavalle nuorelle eivät antaneet kovin hyviä edellytyksiä, joilla omia unelmia ja tavoitteita olisi voinut toteuttaa. Keskusteluissani Helmin kanssa nousi usein esille, kuinka kotipaikan sijainninkin vuoksi hänen koulutiensä katkesi kansakouluun. Haluja häneltä olisi kyllä löytynyt pitemmällekin. Kykynsä ja tahtonsa jatko-opintoihin Helmi näytti sodan jälkeen päästessään opiskelemaan yhteiskunnalliseen korkeakouluun (Tampereen yliopiston edeltäjään) vuonna 1946.
Helmi opiskeli YKK:ssa historiaa, valtio-oppia ja kieliä. Kieliin hänellä olikin aivan erityinen taipumus ja sen ansiosta Helmi kertoi päässeensä opettajien erityisohjaukseen. Hankittu kielitaito ohjasikin paljolti Helmin tulevaa työuraa. Helmi kertoi toimineensa mm. kirjeenvaihtajana ja tulkkina eräässä kansainvälisessä yrityksessä. Eläkkeellä hän jäi vuonna 1986 osastonsihteerin toimesta.
Erityisen läheinen harrastus Helmille oli sukututkimus. Monesti hän kertoi hyvinkin elävästi istumisiaan kansallisarkiston tutkijanpaikoilla kaivamassa esille kirkonkirjoista tietoja sukumme menneisyydestä. Vaikka Helmi ei antanutkaan nimeään käytettäväksi veljensä Aimon nimellä julkaistuun teokseen ”Myhkyrilän Seppäset. Muolaalaisen talonpoikaissuvun vaiheita Kannaksen historian pyörteissä”, Saarijärvi 2003, on tosiasia, että Helmi tuotti merkittävän osan sukutietoutta kyseiseen teokseen. Tämän myös kirjoittaja Aimo Seppänen kirjan alkusanoissaan toteaa. Myöhemminkin Helmi jatkoi sukumme taustojen selvittämistä ja pohti mm. Myhkyrilän Seppästen yhteyksiä muihin Kannaksen Seppäsiin, erityisesti Kivennavan Seppäsiin.
Veljensä Aimon kanssa Helmi oli osallisena vuonna 2005 julkaistussa teoksessa ”Kotikylämme Muolaassa. Telkkälästä Himalan kautta Saustalaan”. Samana vuonna sisarukset julkaisivat sukututkimusta täydentävän kirjasen ”Saustalan kylistä ja asukkaista”. Heidän kaikki kolme kirjallista työtään antavat tärkeän lisän Punnusjärven ympäristön paikallishistoriaan ja selvittävät etenkin sukumme taustoja.
Oma yhteyteni Helmi Seppäseen tapahtui tietenkin sukututkimukseni kautta. Tuon yhteyden välittäjän toimi kirjailija Eeva-Liisa Tenhunen, jonka tutkimus Muolaan Seppäsistä ajalta 1700 – 1900, on kuulunut myös Aimo Seppäsen kirjan lähdeaineistoon. Yhteydenottoni Helmiin johtikin pitempiaikaiseen tietojen ja ajatusten vaihtoon, jossa minä olin se saajapuoli. Kävi hyvin selville, miten paljon Helmi oli pohtinut näitä sukuasioita. Minun olikin annettava hyvin seikkaperäinen selvitys hänelle sukuhaaramme yhteydestä Saustalaan ja Myhkyrilään. Parhain todiste olivat tietenkin kirkonkirjat, mutta ilmeisesti Eeva-Liisa Tenhusenkin sanoilla on ollut merkitystä.
Helmi otti hyvin innostuneena vastaan tiedon aikeista perustaa Myhkyrilän Seppäsille oma sukuseura. Hän kyllä osallistui ensimmäiseen sukuseuran perustamista pohtineeseen ryhmään 03. huhtikuuta 2011, mutta ei halunnut jatkaa seuran perustamista valmistelevassa työryhmässä vedoten ikäänsä ja terveyteensä. Helmi oli kuitenkin edelleen jatkuvasti kiinnostunut sukuseuran toiminnasta ja pyrki värväämään siihen jäseniä oman sukuhaaraansa kuuluvista.
Talvisodan syttyessä 30.11. 1939 Helmi oli 16-vuotias ja joutui kokemaan evakkotaipaleen kaikki vaivat ja ikävyydet. Perheen evakkotaival alkoi kävellen ja vasta ennen Viipuria eläimet saatiin lastattua junaan. Matka talvisodan aikana päätyi Loimaalle. Jatkosodan aikana palattiin Myhkyrilään, kun Kannas oli vallattu takaisin. Sodan lopussa oli kuitenkin edessä uusi evakkotaival, joka tällä kertaa päättyi Urjalaan.
Leivänpaistoa Myhkyrilässä kesällä 1942. Vasemmalla äiti-Emilia ja oikealla tytär Helmi. Kuva kirjasta ”Saustalan kylistä ja asukkaista”.
Talvisodan aikana Helmi liittyi lottajärjestöön ja toimi lottana useissa eri tehtävissä. Hän sai kuitenkin sodan loppupuolella keuhkotuberkuloosin ja tuli siten luokituksen sotainvalidiksi.
Helmi Seppäsen panos sukumme taustojen selvittämiselle on ollut merkittävä. Se on antanut paljon myös koko Kannaksen historian ja kulttuuriperinteen tutkimukselle. Hiljentykäämme siis hetkeksi muistamaan tämän sukumme jäsenen elämää ja kunnioittamaan hänen työtään!
Sukuseuramme neljäs sukukokous pidettiin lauantaina 10. elokuuta 2019 Voipaalan kartanossa Valkeakoskella. Aurinkoinen sää suosi tilaisuutta ja Voipaalan puisto oli kauneimmillaan. Puiston lisäksi osallistujilla oli tilaisuus nauttia paikan runsaasta taidetarjonnasta.
Varsinaisessa sukukokouksessa seuran johto muuttui ja tapahtui sukupolven vaihdos. Seuraa sen alusta asti johtanut Kari Seppänen vetäytyi ja puheenjohtajaksi valittiin Tommi Tienhaara. Varapuheenjohtajaksi valittiin Raimo Mäkinen.
Uuteen hallitukseen tulivat Mirja Anolin, Liisa Lehtonen, Paula Parikka, Mikko Seppänen ja Nina Tienhaara. Varajäseniksi valittiin Jari Kuosmanen, Hilkka Kyhäräinen, Jarmo Kyhäräinen ja Taina Mäkinen. Hallitus kokoontuu varajäsenineen.
Toiminnantarkastajiksi valittiin Reino Seppänen ja Tarja Seppänen.
Yhdistyksen jäsenmaksuksi päätettiin 10 euroa /vuosi, joka peritään kalenterivuosittsin. Uusien jäsenten liittymismaksusta päätettiin luopua.
Tehdyt valinnat ja päätökset olivat yksimielisiä.
Hyväksytyssä toimintasuunnitelmassa nähtiin seuran nettisivut tärkeänä yhteydenpidon väylänä jäsenistöön. Niiden kehittämiseen tullaan panostamaan. Erityisesti sivuille kaivataan lisää kirjoittajia. Sukuhistoriaan liittyvien haastattelujen sarjaa seuran sivuilla tullaan jatkamaan, johon sopivaa materiaalia on jo tiedossa. Uuden hallituksen tehtäväksi jää toteuttaa alkavalla toimintakaudella muutakin jäsenistölle suunnattua toimintaa . Tällaista voisi olla jokin tapahtuma tai vaikkapa perinteinen matka sopivaksi katsottuun kohteeseen.
Sukukokouksen jälkeen pidetty uuden hallituksen kokous valitsi uudeksi sihteeriksi Liisa Lehtosen, taloudenhoitajaksi Nina Tienhaaran sekä tiedotus- ja kotisivuvastaavaksi Mikko Seppäsen.
Sukuseura Antti Seppäsen jälkeläiset ry : n sääntömääräinen
Sukukokous
Pidetään lauantaina 10. elokuuta 2019 alkaen kello 14:00. Kokouspaikkana Voipaalan kartano Valkeakoskella. Kartano on Sääksmäen kirkon lähellä osoitteessa Sääksmäentie 772.
Seuran varsinaisessa sukukokouksessa käsitellään seuraavat asiat:
kokouksen avaus;
todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus;
valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri ja kaksi pöytäkirjantarkastajaa;
valitaan kaksi ääntenlaskijaa;
hyväksytään kokoukselle työjärjestys;
esitetään seuran tilinpäätökset, vuosikertomukset ja toiminnantarkastajien lausunnot varsinaisten sukukokousten väliseltä ajalta;
päätetään tilinpäätösten vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä;
vahvistetaan toimintasuunnitelma seuraavalle varsinaisten sukukokousten väliselle kaksivuotiskaudelle, määrätään liittymismaksu ja vuotuiset jäsenmaksut seuraaville kahdelle kalenterivuodelle, vahvistetaan talousarvio kahden seuraavan tilikauden muodostamalle ajanjaksolle;
valitaan hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja viisi muuta jäsentä ja neljä yleisvarajäsentä;
valitaan kaksi toiminnantarkastajaa ja kaksi toiminnantarkastajaa;
muut kokouskutsussa mainitut asiat.
Mikäli sukuseuran jäsen haluaa saada jonkin asian seuran varsinaisen sukukokouksen käsiteltäväksi, on hänen ilmoitettava siitä hallitukselle kirjallisesti hyvissä ajoin.
Sukukokouksen yhteydessä on mahdollista ruokailla hintaan 8 euroa / henkilö.
Ruokana on kermainen lohikeitto / juureskeitto, tuorepala, juusto, maalaisleipä, voi, kotikalja, mehu, vesi. Kahvi / tee ja sen kanssa mustikkabudapestrulla.
Ruokailuun osallistuvan tulee ilmoittaa asiasta viimeistään elokuun 3. päivään mennessä seuran hallituksen jäsenelle Raimo Mäkiselle puh. 044-7496009 tai sähköposti rampe44@jippii.fi
Kiinnostaako geneettinen sukututkimus?
Sukukokouksen yhteydessä on järjestetty mahdollisuus keskustella geneettisestä sukututkimuksesta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista sekä ongelmatiikasta. Seuran sihteeri kertoo omia kokemuksia DNA-pohjaisesta sukututkimuksesta ja esittelee saamiaan tuloksia Seppäsen suvusta käyttämänsä MyHeritage sukututkimusalustan pohjalta. Tilaisuus toteutetaan sukukokouksen ja ruokailun jälkeen.
Voipaalan näyttelyitä sukukokouksen aikana
Kartanon päärakennuksessa on Voi veljet! -näyttely sukulaisuudesta ja luovuuden erilaisista kasvoista. Taiteilijat ovat kahdesta veljessarjasta: Antti ja Jukka Korkeila sekä Matti, Paavo ja Tarmo Paunu.
Voipaalan kartanossa on myös mahdollisuus tutustua Alvar Kolasen valokuvanäyttelyyn Danny ja muita artisteja. Tämä näyttely on Väenpihalla sijaitsevassa aitassa (lähellä parkkialuetta) ja se on avoinna 11.08.2019 asti.
Voipaalan vanhassa viljamakasiinissa, kuvanveistäjä Elias Ilkan entisessä ateljeessa, Sääksmäentien varressa on kesän aikana esillä Valkeakosken kuvataiteilijat -yhdistyksen jäsenten vaihtuvia näyttelyitä. Kokouspäivänä siellä on katsottavissa Mari Välimäen näyttely (avoinna 26.7.-14.8.välisenä aikana).
Muuta nähtävää
Kokousväellä on tilaisuus tutustua Voipaalan kartanon pihapiiriin rakennuksineen. Kartanon puutarha on barokkivaikutteinen oloissamme harvinainen muotopuutarha. Puutarha on nykyisin lähes alkuperäiseen muotoonsa kunnostettu. Päärakennuksen pohjoispuolella oleva etupiha on puistona kokenut useita muutoksia historiansa aikana. Rakennuksen eteläpuolen terassirakenteet ovat peräisin 1700-luvulta. Voipaalan kartanon puistoissa on voi tutustua mm. useisiin eri puulajeihin.
Aivan Voipaalan läheisyydessä sijaitsee Rapolan muinaislinna-alue. Se on näkemisen arvoinen jo harjunpäältä avautuvine upeine järvinäkymineen Vanajavedelle. Rapolaan on alueelta hyvä opastus ja hoidetut polut. Reitti ei välttämättä sovi liikuntarajoitteisille ja huonokuntoisille.
