Avainsana-arkisto: Muolaa

Pällilän hovi Muolaalla – Osa 2

Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina –

Pällilän hovin lampuotien elämä oli epävarmaa ja raskasta. Tosin monen muun hovikartanon alustalaisilla se näyttää olleen vielä paljonkin raskaampaa. Pällilään ei ole liittynyt sellaisia kauhukertomuksia, joita perimätiedon ja asiakirjojenkin mukaan esiintyi eräissä muissa hoveissa. Esimerkiksi Kuusaan hovin pihalla oli ”piiskapetäjäksi” kutsuttu puu. Siihen talonpoika sidottiin donataarin tai hänen edustajansa määräyksestä raippojen antamisen ajaksi. Mielivaltaa silti esiintyi Pällilässäkin lähinnä sen vuoksi, että hovin omistaja kävi itse harvoin tiluksillaan. Valtaa Pällilässä käytti tilanhoitaja. Hän hoiti hyvin itsenäisesti kartanon asioita, mikä mahdollisti myös tilanhoitajan omien etujen vaalimisen isännän kustannuksella. 

 

Pällilän kuuluisin ja eniten perimätietoa kartuttanut tilanhoitaja oli Vasilij Volkov, jota myös Muolaan Volkaksi kutsuttiin. Hän näyttää toimineen Pällilän tilanhoitajana vuodesta 1850 lähtien. Volka oli itsekin syntyjään venäläisen maaorjan poika. Kuten monesti on asianlaita, niin Volkakin oli unohtanut oman taustansa ja maaorjien kokemat vaikeudet ja vääryydet. Muolaan Volka oli ahne ja röyhkeä mies, joka täytti omat taskunsa Pällilän lampuotien kustannuksella. Erään tiedon mukaan Volka maksoi osaksi ”kalavelkoja” Pällilän väelle. Hän oli saapunut hoviin tavallisena rakennusmiehenä ja joutunut tuolloin lampuotien kiusanteon kohteeksi. Myöhemmin tilanhoitajana hän ei tuntenut vähäistäkään sääliä lampuoteja kohtaan.

 

Ennen Pällilän tilanhoitajaksi pääsemistään Volka oli Kyyrölän hovin omistajan Nazarovin palveluksessa. Pällilästä näet myytiin Kyyrölän lahjoitusmaan osuus salaneuvos Bogojevskille vuonna 1801. Sittemmin tuo alue tuli nimineuvos Nazarovin omistukseen, joka hallinnoi hoviaankeskiaikaisen lääninherran elkein ottaen mm. vapauksia naisrauhan osalta. Kyseisen Nazarovin suosituksesta Volka pääsi sittemmin tilanhoitajaksi Pällilään.

 

Volkan lisäksi Pällilässä oli myös muutama työnjohtaja, joista kaksi Vaseliksi ja Aleksanteriksi kutsutut olivat hovin alustalaisten mukaan hyviä miehiä. Sen sijaan Suomen ruotsinkielisiä edustanut Lindbergiä pidettiin pahansisuisena. Työnjohtajia lampuodit pystyivät myös lahjomaan ja siten helpottamaan omaa elämää hitusen verran. Sen sijaan Volkan mielivaltaan oli vain tyytyminen. Tämä suhtautui lampuotien omaisuuteenkin venäläisellä suuripiirteisyydellä. Niinpä jos alustalaisella oli esimerkiksi hyvä hevonen, Volka otti sen itselleen ja maksoi siitä vain sopivaksi katsomansa summan, mikä ei suinkaan ollut käypä hinta.

 

Donataarienen ylivalta lahjoitusmaa-alueilla oli ehdoton. Pällilässäkin talonpojat yrittivät saada tilanhoitaja Volkan pois asemastaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Volkalla oli ruhtinas Golizinin tuki ja luottamus. Pällilän lampuodit lähettivät jopa 30. huhtikuuta 1862 kirjelmän keisarille ”vapautetun orjamiehen Wasili Wolkovan” laittomasta käytöksestä. Kenraalikuvernöörille siirtyneeseen asiaan ruhtinas Golizin vastasi syyttämällä talonpoikia niskuroinnista. Viipurin läänin maaherra kävi myös yksityisiä keskusteluja ruhtinaan itsensä kanssa toivoen tilanhoitajan noudattavan paikallisia sääntöjä. Golizin kuitenkin dementoi väitteet eikä suostunut Volkaa erottamaan alustalaisten argumentointien perusteella.

 

Kun lampuotien yritykset saada inhimillistä ja oikeudenmukaista kohtelua epäonnistuivat, heidän selviytymistaktiikkansa muuttui. Siihen tuli samanlaisia elementtejä, joilla venäläinen musikka oli yrittänyt tulla toimeen jo vuosisatoja. Avoimen vastustuksen sijasta oltiin alistuvinaan vaatimuksiin, mutta tosiasiassa määräyksiä, veroja ja ropotteja pyrittiin kiertämään monella tavoin. Tosiasiassa epäoikeudenmukainen kohtelu kääntyi lopulta isäntiä vastaan. Pientä ja isompaakin vilunkia tehtiin, vaikka niistä kiinnijoutuminen tiesi lampuodille ikävyyksiä, jopa kodista pois ajamista. 

 

Pällilän hovin ropottitupa valokuvattuna vuonna 1937. Kuva: Museovirasto

 

Yksi esimerkki lampuotien nokkeluudesta kiertää isäntävallan vaatimuksia liittyi taksvärkin hevospäivien suorittamiseen. Lampuoti sai hovin konttorista suurikokoisen lapun, jonka perusteella työnjohtaja merkitsi hevospäivän suoritetuksi lyömällä kahdeksikon muotoisen merkin lampuodin kärrynaisaan tai tällä olevaan erityiseen puukapulaan. Parhaammasta päästä lampuodit osasivat valmistaa itse samanlaisen merkkiraudan, jolla hevospäivä saatiin kuitattua iskemällä sillä jälki oikeaan kohtaan. Näiden temppujen kanssa piti lampuodin kuitenkin olla varovainen, sillä Volkalla oli hovin eri kylissä omat kätyrinsä.

 

Oman lukunsa lampuodin rasitteista muodostivat hovin rahdinajot Pietariin. Sinne vietiin monenlaista tilan tuotetta puutavaraa, heiniä ja lietettäkin. Suurimman osuuden kuljetettavasta rahdista muodosti kuitenkin heinänajo. Pietarin suurkaupungissa oli lukematon määrä hevosia, jotka kaipasivat ”polttoainetta”. Matka Muolaalta Pietariin oli noin 100 kilometriä ja rahdin ajaminen sinne kesti kolme päivää. Heiniä punnittiin kuormaan hovissa 25 puutaa (vanha venäläinen mittayksikkö) johon lisättiin heinien kuivumisen varalta puoli puutaa lisää. Mikäli kuorma Pietarissa osoittautui keveämmäksi, joutui rahdinajaja maksamaan Volkalle ”sakkoa” kaksi – kolme ruplaa. Raha meni Volkan omaan taskuun eikä vajetta saanut korvata omalla heinällä. Lampuotien ei kannattanut yrittää saada lisäansioita tai ainakaan näyttää vaurastumistaan, koska Volka lisäsi välittömästi sen huomatessaan veroja ja rasitteita asianomaiselle.



Volkan röyhkeys oli uskomatonta ja epärehelliyys kohdistui yhtä hyvin hovin isäntään kuin sen alaisiin. Niinpä kerrotaan Volkan väärentäneen ruhtinas Golizinin tarkastuksia varten hovin kirjanpidon tilikirjat. Ruhtinas oli tarinan mukaan valitellut tilan kannattavuutta, kun sen tuotto ei tahtonut riittää edes hänen ”saippuarahoiksi”. Lopulta pää tuli vetävän käteen Volkankin kohdalla ja hänet erotettiin tilanhoitajan toimestaan. Volkan myöhemmistä vaiheista tiedetään se, että hän muutti ensin Puolaan ja palasi sieltä takaisin Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Volka näet perusti kaupan Lappeenrantaan. Hän teki sen kanssa kuitenkin konkurssin ja muutti Venäjälle. Hänen perheensä jäi kuitenkin asumaan Kyyrölään, missä Volka omisti talon. Volkan oletetaan kuolleen Venäjällä joskus 1880-luvun alkuvuosina.

 

Reino Seppänen

Pällilän hovi Muolaalla – Osa 1

– Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina – 

Suuri Pohjansota ja sen päättyminen Uudenkaupungin rauhaan siirsi Ruotsin ja Venäjän välisen rajan osapuilleen nykyiselle linjalle.  Tuo sota, jota myös Isoksi Vihaksi kutsutaan aiheutti paljon kärsimystä maassa ja irroitti sadaksi vuodeksi Karjalan ja sen mukana Kannaksen muusta Suomesta. Sodan seurauksena suuri osa Karjalan itsenäisistä talonpojista menetti vuosisataiset oikeutensa maaomaisuutensa ja pitkälti myös vapautensa. Näin kävi myös Myhkyrilän Seppäsille, jotka joutuivat vuokraviljelijöinä eli lampuoteina asumaan ja viljelemään todistettavasti ainakin yli 200 vuotta hallitsemaansa maata.

 

Sukumme maat Pietari Suuri lahjoitti laajaan alueeseen kuuluvana osana venäläiselle everstillle Grigori Petrovitš Tšernysheville.  Tästä lahjoituksesta muodostettiin ns. Pällilän hovitila ja se oli ensimmäinen lahjoitusmaa Viipurin läänissä.  Lahjoitus tapahtui sotatilan vielä kestäessä, 27. heinäkuuta 1710.  Uudenkaupungin rauhahan solmittiin vasta vuonna 1721.  Lahjoituskirjassa todetaan lahjaan sisältyvän kyseisen maa-alueen kaikki asutut kylät myös autiokylät, pellot, niittyt ja metsät.

 

Tšernyshevin lahja käsitti  53 kylää Muolaan pitäjästä ja  39 kylää Valkjärveltä.  Tällä alueella oli tuolloin 92 taloa, joiden verotusoikeus siirtyi Tšernysheville lahjan mukana.  Tsaarin lahja käsitti liki puolet läntisestä Muolaasta.  Punnusjärven eteläpuolella oleva Myhkyrilä oli yksi noista 53:sta Muolaan kylästä, kuten sen naapurikylät Himala, Oravala ja Saavola.

 

Pällilän kartano oli jo Ruotsin vallan aikana ollut lahjoitustila, jonka kuningas oli lahjoittanut  vuonna 1616 ratsumestari Lindeved Klausinpoika Hästeskolle.  Pietari Suuren lahjoituksen muodostama Päliilän hovikartano oli suurin Muolaan lahjoitusmaakartanoista.  Tämän kokonaisuuden hallinnollisena keskus sijaitsi  ensi alkuun Punnusniemessä Punnusjärven rannalla.  Tsernysevit siirsivät sen joskus  1760-luvun paikkeilla Pällilään Äkäpää-nimiselle tilalle Yskjärven rannalle.  Sata vuotta myöhemmin Pällilän hoviin kuului 498 tilaa, joilla oli yhteensä 3000 lampuotia eli vuokraviljelijää.

 

Pällilän hovi. Museovirasto. Kuva Kyösti Anttila 1937.

Pällilän hovin päärakennus 1937. (Museoviraston kuva)

Pällilän hovi oli poikkeuksellinen siinä mielessä, että se säilyi Tsenyshevien suvulla yli 160 vuotta.  Tosin loppuaikoina osia jo  menettäneenä ja vuoden 1842 jälkeen Tsernyshevin naispuolisen haaran kautta Galitzinin ruhtinassuvulle siirtyneenä.   Siten Pällilä oli Kannaksen pisimpään samalla suvulla säilynyt lahjoitusmaa.

 

Pällilän lahjoitusmaahan kuului autioituneita kyliä pohjoisemmasta Muolaasta.  Näihin kyliin, Parkkilaan, Kyyrölään, Sudenojaan ja Kangaspeltoon donataari Grigori Tšernyshev tuotti 200 maaorjaa Venäjältä Jaroslavin ja Kostroman alueilta.  Tuolla seudulla Tsernysheveillä oli hyvin laajoja omistuksia, omistajilleen taloudellisesti paljon Pälliää tärkeämpiä.

 

Pällilän hovin päärakennuksen kerrotaan rakennetun Kannaksen punahongista, jotka oli kaadettu  Hotakan kylän metsistä.  Päärakennuksen molemmin puolin sijaitsivat kaksikerroksiset huvilat.  Niiden kellarit toimivat hovikartanon ruokavarastoina.  Pihapiirissä sijaisti suurikokoinen navetta ja laaja kasvitarha.  Maantien toisella puolella oli kookas riihi, tuulimylly ja muita talousrakennuksia.   Kartanon tuulimyllyn kivisen alusrakennelman sanottiin olleen neljä metriä korkea.  Hovikartanon omassa hallinnassa olleita maa-alueita nimitettiin hovilaksi.  1800-luvun puolivälissä hovilaan kuuluivat Pihkala, Orola ja Jääskelä.  Hovi viljeli itsenäisesti myös lahjoitusmaan autiotiloja, jotka olivat jääneet isäntäväkeä paitsi Ison vihan melskeissä.

 

Hovin vuokraviljelijöiden, ”lampuotien”, noiden entisten tilanomistajien,  oli suoritettava hoville sekä rahaveroa, että taksvärkkiä korvikkeena oikeudesta asua ja viljellä tilaa.  Taksvärkki oli työtä, jota tehtiin ”jalka-ja hevospäivinä”   Tätä taksvärkkiä kutsuttiin Kannaksella ”ropotiksi”.  Termi on väännös venäjän kielen työ-sanasta.  Näiden velvollisuuksien lisäksi lampuotien oli kuljetettava rahtia Pietariin.  Työsuoritusten määrä riippui lampuodilla viljellyssä olevan peltopinta-alan suuruudesta ja samaan talouteen kuuluvien täysikasvuisten henkilöiden lukumäärästä.   Samaan talou­teen kuului yleensä useita perheitä, kuten Myhkyrilän Seppäsiä koskenut sukututkimus on osoittanut meidän sukumme kohdalla.  Myös muut tekijät saattoivat vaikuttaa lampuotien vastikkeiden suuruuteen. Hovilan lähellä asuville määrättiin ylensä enemmän päivätöitä.  Myös lampuodin havaittu vaurastuminen lisäsi veroja jne.

Hovin vuokraviljelijät, lampuodit, olivat isäntiensä puhtaan mielivallan alaisia, koska häätöuhka oli se ruoska, jolla lampuoteja kiristettiin ja pidettiin kurissa. Merkittävää kuitenkin oli se, että Venäjään liitetyn Kannaksen alueella olivat Ruotsin vanhat lait voimassa. Se esti hovitilojen lampuotien vajoamasta venäläisten maaorjien asemaan ja auttoi heitä muutenkin puolustamaan itseään donetaarien ja etenkin heidän voutien mielivaltaa vastaan.

 

Reino Seppänen

(Kirjoitussarja jatkuu)

h

Miten Seppäsistä tuli Muolaassa donataarien alamaisia

Seppäsen suvun mahtiaika Muolaan Myhkyrilässä Punnusjärven rannalla ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan. Talo oli tuolloin ratsutila eli rustholli. Se kustansi Ruotsin kuninkaiden lukuisiin turhiin sotiin yhden rakuunan varusteineen ja sai siitä hyvästä tilalle verovapauden. Suuri Pohjansota seurauksineen romahdutti Myhkyrilän Seppästen sosiaalisen aseman niin kuin suuren joukon Kannaksen talonpoikia.

Tuo romahdus tapahtui Venäjän valloitettua tsaari Pietari Suuren aikana Kannaksen ja lopultamyös koko Suomen. Tätä aikaa kutsutaan maamme historiassa Isoksi vihaksi mutta myös suureksi Pohjansodaksi..

Pietari_Suuri

Tsaari Pietari Suuri

Kahina alkoi, kun Ruotsin viholliset Venäjä, Tanska ja Puola liittoutuivat vuonna 1700 ja hyökkäsivät Ruotsin kimppuun. Liittoutuneiden oletuksena oli maan nuoren kuninkaan Kaarle XII heikkous. Mutta aluksi kävikin toisin. Ruotsi aloitti voitokkaat sotatoimet liittolaisia vastaan. Tanska ja Puola pakotettiin rauhaan ja Venäjä kärsi Narvassa perusteellisen tappion. ”Soturikuninkaaksi” Ruotsissa tituleeratun Kaarle XII strategisen nerouden kyseenalaisti kuitenkin hänen toimintansa Narvan voiton jälkeen. Maan armeijan vieminen Ukrainaan ja siitä seurannut tuho Pultavassa synnytti uuden tilanteen. Jossa rauhan tehneet Tanska ja Puola julistivat Ruotsille uuden sodan. Pultavan voitto avasi Pietari Suurelle vapaat kädet Suomen suuntaan. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfeltin johtamat heikot voimat eivät kyenneet estämään venäläisten etenemistä ja Suomen alue joutui pitkäkestoisen miehityksen uhriksi. Ruotsi solmi kalliiksi ja katkeraksi käyneet rauhat ensin sotaan uudelleen liittyneiden Tanskan ja Puolan kanssa sekä viimein, vuonna 1721 Venäjän kanssa. Tässä ns. Uudenkaupungin rauhassa Suomen itäraja tuli kulkemaan likipitäen nykyisen rajalinjan mukaan.

Rauhan seurauksena komento Kannaksella muuttui. Vaikka valloitettua aluetta ja sen asujamistoa ei kohdeltukaan ensi alkuun samalla tavoin kuin kanta-Venäjällä, muuttui aikaa myöten vapaiden talonpoikien asema osin jyrkästikin. Tähän oli vaikuttamassa käytäntö Venäjällä, missä ei ollut itsnästä, maata omistavaa talonpoikaistoa. Maassa vallitsi ikiaikainen maaorjuus, jonka vuoksi talonpojat nähtiin isännän eli donataarin omaisuutena. Vaikka osin Kannaksen talonpoikien asema kurjistui ja raakojakin esimerkkejä heidän kohtalostaan löytyy, pelastuivat he tältä venäläiseltä tulkinnalta. Venäjän keisarinnan Elisabet antoi vuonna 1743 julistuksen, jonka mukaan ns. vanhassa-Suomessa eli Venäjän valloittamilla Ruotsin alueilla piti noudattaa vanhaa Ruotsin lakia. Se ei taas tuntenut minkäänlaista maaorjuutta.

Tätä julistusta eivät donataarit hyväksyneet. Toisaalta heitä on helppo ymmärtää oman aikansa kontekstissa. He ihmettelivät miksi läntisessä osassa valtakuntaa talonpojilla oli oikeuksia ja vapauksia, joita emämaan musikoilla ei ollut. Näitä yritettiinkin jatkuvasti kaventaa ja rajata. Alkuvuosien suhteellisen rauhallisen ajanjakson jälkeen alkoi syntyä riitoja ja jopa rankkoihin tuomioihin johtaneita selkkauksia. Donadaarit ja heidän voudit pykivät soveltamaan samoja pelisääntöjä kuin mihin olivat tottuneet Venäjällä. Sitä taas eivät tsuhnat suvainneet.

Elisabetin julistuksen seurauksena Kannaksen talonpojat saivat samalla oikeuden ajaa etujaan ja asioitaan tuomioistuimissa ja virastoissa. Tätä oikeutta ei ollut venäläisillä maaorjilla. Tsuhnat taas käyttivät tuota oikeutta hyvinkin ahkerasti puolustaessaan etujaan. Keisarin antamia donaatioita oli kahdenlaisia. Rälssi antoi omistusooikeuden lahjoitettuun maahan joko maaräajaksi tai ikuisiksi ajoiksi. Tällöin talonpojat menettivät oikeutensa maan hallintaan ja joutuivat vuokraviljelijän eli lampuodin asemaan. Toinen tapa lahjoitukseen oli valtion verotusoikeuden siirtyminen donataarille. Aikoinaan asetettiin ns. Walleenin komitea tutkimaan lahjoitusmaiden luonnetta. Se päätyi tulokseen, jossa vain 145 tilaa oli rälssimaata ja noin 2400 taas perinnöllisiä tiloja tai kruununtiloja, joissa talonpojilla oli maan hallintaoikeus perinnöllisesti. Kannaksen talonpoikien asemaa vahvisti myös keisarin antama vakuutus heidän ja perillisten oikeudesta hallita tilaa ilman karkotusuhkaa tai verojen korotuksia.

Grigorij Tshernyshev

Pällilän hovin ensimmäinen donataari Grigorij Tshernyshev

Tilanne lahjoitusmailla mm. Muolaassa oli ollut sekava eikä se parantunut, kun vuonna 1826 lahjoitusmaat julistettiin asetuksella rälssiluontoisiksi. Maan kenraalikuvernöörinä toimi kaikkien uudistusten vastusaja Zakrevski. Asetus merkitsi sitä, että talonpoikain omistusoikeus maihin siirtyi donataareille eli lahjoitustilojen omistajille. Talonpoikien henkilökohtainen vapaus kuitenkin säilyi ja edelleenkin he jäivät vanhan Ruotsin lain alaisiksi. Muutos oli venäläisten donataarien sitkeän painostuksen tulosta. Ymmärrys talonpoikia kohtaan ei yhtään lisääntynyt, kun Suomen kenraalikuvernööriksi tuli ääritaantumuksellinen Menshikov, joka hoiti tointaan Pietarista käsin. Venäläisvallan alkuvuosina Muolaalle perustettiin kaksi lahjoitusmaatilaa eli ns. hovia. Toinen niistä oli Pällilän hovi, joka annettiin läänitykseksi jo vuonna 1710 venäläiselle eversti Grigorij Tshernysheville. Tähän lahjoitukseen sisältyivät myös Myhkyrilän maat.  Kuusaan hovi oli toinen Muolaan lahjoitusmaatiloista. Sen haltijaksi tuli kenraalimajuri Ivan Shuvalov.

Rälssien omistajat kuuluivat aluksi ylhäisaateliin. Vasta vuonna 1801 saivat kauppiaan oikeuden maanomistukseen. Ylhäisaatelin kannalta heidän donaationsa Vanhassa Suomessa eivät olleet kovinkaan tärkeitä taloudellisesti. Päätulot tulivat aivan muualta. He alkoivatkin luopua näistä lahjoitusmaistaan myyden niitä almmille aatelisille ja sittemmin myös kauppiaille, osin virkamieskunnallekin. Suurimmat kahnaukset talonpojilla syntyikin donataarien välillä  vasta tällöin. Ongelmien takana oli tietenkin inhimillinen ahneus eli maksimaalisen taloudellisen hyödyn tavoittelu toisen osapuolen kustannuksella. Siis ilmiö, joka näyttää läpäisevän koko ihmiskunnan historian.
Reino Seppänen

Kartta Vanhan Suomen lahjoitusmaista toiaalla näillä sivuilla.