– Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina –

Pällilän hovin lampuotien elämä oli epävarmaa ja raskasta. Tosin monen muun hovikartanon alustalaisilla se näyttää olleen vielä paljonkin raskaampaa. Pällilään ei ole liittynyt sellaisia kauhukertomuksia, joita perimätiedon ja asiakirjojenkin mukaan esiintyi eräissä muissa hoveissa. Esimerkiksi Kuusaan hovin pihalla oli ”piiskapetäjäksi” kutsuttu puu. Siihen talonpoika sidottiin donataarin tai hänen edustajansa määräyksestä raippojen antamisen ajaksi. Mielivaltaa silti esiintyi Pällilässäkin lähinnä sen vuoksi, että hovin omistaja kävi itse harvoin tiluksillaan. Valtaa Pällilässä käytti tilanhoitaja. Hän hoiti hyvin itsenäisesti kartanon asioita, mikä mahdollisti myös tilanhoitajan omien etujen vaalimisen isännän kustannuksella. 

 

Pällilän kuuluisin ja eniten perimätietoa kartuttanut tilanhoitaja oli Vasilij Volkov, jota myös Muolaan Volkaksi kutsuttiin. Hän näyttää toimineen Pällilän tilanhoitajana vuodesta 1850 lähtien. Volka oli itsekin syntyjään venäläisen maaorjan poika. Kuten monesti on asianlaita, niin Volkakin oli unohtanut oman taustansa ja maaorjien kokemat vaikeudet ja vääryydet. Muolaan Volka oli ahne ja röyhkeä mies, joka täytti omat taskunsa Pällilän lampuotien kustannuksella. Erään tiedon mukaan Volka maksoi osaksi ”kalavelkoja” Pällilän väelle. Hän oli saapunut hoviin tavallisena rakennusmiehenä ja joutunut tuolloin lampuotien kiusanteon kohteeksi. Myöhemmin tilanhoitajana hän ei tuntenut vähäistäkään sääliä lampuoteja kohtaan.

 

Ennen Pällilän tilanhoitajaksi pääsemistään Volka oli Kyyrölän hovin omistajan Nazarovin palveluksessa. Pällilästä näet myytiin Kyyrölän lahjoitusmaan osuus salaneuvos Bogojevskille vuonna 1801. Sittemmin tuo alue tuli nimineuvos Nazarovin omistukseen, joka hallinnoi hoviaankeskiaikaisen lääninherran elkein ottaen mm. vapauksia naisrauhan osalta. Kyseisen Nazarovin suosituksesta Volka pääsi sittemmin tilanhoitajaksi Pällilään.

 

Volkan lisäksi Pällilässä oli myös muutama työnjohtaja, joista kaksi Vaseliksi ja Aleksanteriksi kutsutut olivat hovin alustalaisten mukaan hyviä miehiä. Sen sijaan Suomen ruotsinkielisiä edustanut Lindbergiä pidettiin pahansisuisena. Työnjohtajia lampuodit pystyivät myös lahjomaan ja siten helpottamaan omaa elämää hitusen verran. Sen sijaan Volkan mielivaltaan oli vain tyytyminen. Tämä suhtautui lampuotien omaisuuteenkin venäläisellä suuripiirteisyydellä. Niinpä jos alustalaisella oli esimerkiksi hyvä hevonen, Volka otti sen itselleen ja maksoi siitä vain sopivaksi katsomansa summan, mikä ei suinkaan ollut käypä hinta.

 

Donataarienen ylivalta lahjoitusmaa-alueilla oli ehdoton. Pällilässäkin talonpojat yrittivät saada tilanhoitaja Volkan pois asemastaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Volkalla oli ruhtinas Golizinin tuki ja luottamus. Pällilän lampuodit lähettivät jopa 30. huhtikuuta 1862 kirjelmän keisarille ”vapautetun orjamiehen Wasili Wolkovan” laittomasta käytöksestä. Kenraalikuvernöörille siirtyneeseen asiaan ruhtinas Golizin vastasi syyttämällä talonpoikia niskuroinnista. Viipurin läänin maaherra kävi myös yksityisiä keskusteluja ruhtinaan itsensä kanssa toivoen tilanhoitajan noudattavan paikallisia sääntöjä. Golizin kuitenkin dementoi väitteet eikä suostunut Volkaa erottamaan alustalaisten argumentointien perusteella.

 

Kun lampuotien yritykset saada inhimillistä ja oikeudenmukaista kohtelua epäonnistuivat, heidän selviytymistaktiikkansa muuttui. Siihen tuli samanlaisia elementtejä, joilla venäläinen musikka oli yrittänyt tulla toimeen jo vuosisatoja. Avoimen vastustuksen sijasta oltiin alistuvinaan vaatimuksiin, mutta tosiasiassa määräyksiä, veroja ja ropotteja pyrittiin kiertämään monella tavoin. Tosiasiassa epäoikeudenmukainen kohtelu kääntyi lopulta isäntiä vastaan. Pientä ja isompaakin vilunkia tehtiin, vaikka niistä kiinnijoutuminen tiesi lampuodille ikävyyksiä, jopa kodista pois ajamista. 

 

 

Yksi esimerkki lampuotien nokkeluudesta kiertää isäntävallan vaatimuksia liittyi taksvärkin hevospäivien suorittamiseen. Lampuoti sai hovin konttorista suurikokoisen lapun, jonka perusteella työnjohtaja merkitsi hevospäivän suoritetuksi lyömällä kahdeksikon muotoisen merkin lampuodin kärrynaisaan tai tällä olevaan erityiseen puukapulaan. Parhaammasta päästä lampuodit osasivat valmistaa itse samanlaisen merkkiraudan, jolla hevospäivä saatiin kuitattua iskemällä sillä jälki oikeaan kohtaan. Näiden temppujen kanssa piti lampuodin kuitenkin olla varovainen, sillä Volkalla oli hovin eri kylissä omat kätyrinsä.

 

Oman lukunsa lampuodin rasitteista muodostivat hovin rahdinajot Pietariin. Sinne vietiin monenlaista tilan tuotetta puutavaraa, heiniä ja lietettäkin. Suurimman osuuden kuljetettavasta rahdista muodosti kuitenkin heinänajo. Pietarin suurkaupungissa oli lukematon määrä hevosia, jotka kaipasivat ”polttoainetta”. Matka Muolaalta Pietariin oli noin 100 kilometriä ja rahdin ajaminen sinne kesti kolme päivää. Heiniä punnittiin kuormaan hovissa 25 puutaa (vanha venäläinen mittayksikkö) johon lisättiin heinien kuivumisen varalta puoli puutaa lisää. Mikäli kuorma Pietarissa osoittautui keveämmäksi, joutui rahdinajaja maksamaan Volkalle ”sakkoa” kaksi – kolme ruplaa. Raha meni Volkan omaan taskuun eikä vajetta saanut korvata omalla heinällä. Lampuotien ei kannattanut yrittää saada lisäansioita tai ainakaan näyttää vaurastumistaan, koska Volka lisäsi välittömästi sen huomatessaan veroja ja rasitteita asianomaiselle.

Volkan röyhkeys oli uskomatonta ja epärehelliyys kohdistui yhtä hyvin hovin isäntään kuin sen alaisiin. Niinpä kerrotaan Volkan väärentäneen ruhtinas Golizinin tarkastuksia varten hovin kirjanpidon tilikirjat. Ruhtinas oli tarinan mukaan valitellut tilan kannattavuutta, kun sen tuotto ei tahtonut riittää edes hänen ”saippuarahoiksi”. Lopulta pää tuli vetävän käteen Volkankin kohdalla ja hänet erotettiin tilanhoitajan toimestaan. Volkan myöhemmistä vaiheista tiedetään se, että hän muutti ensin Puolaan ja palasi sieltä takaisin Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Volka näet perusti kaupan Lappeenrantaan. Hän teki sen kanssa kuitenkin konkurssin ja muutti Venäjälle. Hänen perheensä jäi kuitenkin asumaan Kyyrölään, missä Volka omisti talon. Volkan oletetaan kuolleen Venäjällä joskus 1880-luvun alkuvuosina.

 

Reino Seppänen

– Seppäset lahjoitusmaatalonpoikina – 

Suuri Pohjansota ja sen päättyminen Uudenkaupungin rauhaan siirsi Ruotsin ja Venäjän välisen rajan osapuilleen nykyiselle linjalle.  Tuo sota, jota myös Isoksi Vihaksi kutsutaan aiheutti paljon kärsimystä maassa ja irroitti sadaksi vuodeksi Karjalan ja sen mukana Kannaksen muusta Suomesta. Sodan seurauksena suuri osa Karjalan itsenäisistä talonpojista menetti vuosisataiset oikeutensa maaomaisuutensa ja pitkälti myös vapautensa. Näin kävi myös Myhkyrilän Seppäsille, jotka joutuivat vuokraviljelijöinä eli lampuoteina asumaan ja viljelemään todistettavasti ainakin yli 200 vuotta hallitsemaansa maata.

 

Sukumme maat Pietari Suuri lahjoitti laajaan alueeseen kuuluvana osana venäläiselle everstillle Grigori Petrovitš Tšernysheville.  Tästä lahjoituksesta muodostettiin ns. Pällilän hovitila ja se oli ensimmäinen lahjoitusmaa Viipurin läänissä.  Lahjoitus tapahtui sotatilan vielä kestäessä, 27. heinäkuuta 1710.  Uudenkaupungin rauhahan solmittiin vasta vuonna 1721.  Lahjoituskirjassa todetaan lahjaan sisältyvän kyseisen maa-alueen kaikki asutut kylät myös autiokylät, pellot, niittyt ja metsät.

 

Tšernyshevin lahja käsitti  53 kylää Muolaan pitäjästä ja  39 kylää Valkjärveltä.  Tällä alueella oli tuolloin 92 taloa, joiden verotusoikeus siirtyi Tšernysheville lahjan mukana.  Tsaarin lahja käsitti liki puolet läntisestä Muolaasta.  Punnusjärven eteläpuolella oleva Myhkyrilä oli yksi noista 53:sta Muolaan kylästä, kuten sen naapurikylät Himala, Oravala ja Saavola.

 

Pällilän kartano oli jo Ruotsin vallan aikana ollut lahjoitustila, jonka kuningas oli lahjoittanut  vuonna 1616 ratsumestari Lindeved Klausinpoika Hästeskolle.  Pietari Suuren lahjoituksen muodostama Päliilän hovikartano oli suurin Muolaan lahjoitusmaakartanoista.  Tämän kokonaisuuden hallinnollisena keskus sijaitsi  ensi alkuun Punnusniemessä Punnusjärven rannalla.  Tsernysevit siirsivät sen joskus  1760-luvun paikkeilla Pällilään Äkäpää-nimiselle tilalle Yskjärven rannalle.  Sata vuotta myöhemmin Pällilän hoviin kuului 498 tilaa, joilla oli yhteensä 3000 lampuotia eli vuokraviljelijää.

 

Pällilän hovi oli poikkeuksellinen siinä mielessä, että se säilyi Tsenyshevien suvulla yli 160 vuotta.  Tosin loppuaikoina osia jo  menettäneenä ja vuoden 1842 jälkeen Tsernyshevin naispuolisen haaran kautta Galitzinin ruhtinassuvulle siirtyneenä.   Siten Pällilä oli Kannaksen pisimpään samalla suvulla säilynyt lahjoitusmaa.

 

Pällilän lahjoitusmaahan kuului autioituneita kyliä pohjoisemmasta Muolaasta.  Näihin kyliin, Parkkilaan, Kyyrölään, Sudenojaan ja Kangaspeltoon donataari Grigori Tšernyshev tuotti 200 maaorjaa Venäjältä Jaroslavin ja Kostroman alueilta.  Tuolla seudulla Tsernysheveillä oli hyvin laajoja omistuksia, omistajilleen taloudellisesti paljon Pälliää tärkeämpiä.

 

Pällilän hovin päärakennuksen kerrotaan rakennetun Kannaksen punahongista, jotka oli kaadettu  Hotakan kylän metsistä.  Päärakennuksen molemmin puolin sijaitsivat kaksikerroksiset huvilat.  Niiden kellarit toimivat hovikartanon ruokavarastoina.  Pihapiirissä sijaisti suurikokoinen navetta ja laaja kasvitarha.  Maantien toisella puolella oli kookas riihi, tuulimylly ja muita talousrakennuksia.   Kartanon tuulimyllyn kivisen alusrakennelman sanottiin olleen neljä metriä korkea.  Hovikartanon omassa hallinnassa olleita maa-alueita nimitettiin hovilaksi.  1800-luvun puolivälissä hovilaan kuuluivat Pihkala, Orola ja Jääskelä.  Hovi viljeli itsenäisesti myös lahjoitusmaan autiotiloja, jotka olivat jääneet isäntäväkeä paitsi Ison vihan melskeissä.

 

Hovin vuokraviljelijöiden, ”lampuotien”, noiden entisten tilanomistajien,  oli suoritettava hoville sekä rahaveroa, että taksvärkkiä korvikkeena oikeudesta asua ja viljellä tilaa.  Taksvärkki oli työtä, jota tehtiin ”jalka-ja hevospäivinä”   Tätä taksvärkkiä kutsuttiin Kannaksella ”ropotiksi”.  Termi on väännös venäjän kielen työ-sanasta.  Näiden velvollisuuksien lisäksi lampuotien oli kuljetettava rahtia Pietariin.  Työsuoritusten määrä riippui lampuodilla viljellyssä olevan peltopinta-alan suuruudesta ja samaan talouteen kuuluvien täysikasvuisten henkilöiden lukumäärästä.   Samaan talou­teen kuului yleensä useita perheitä, kuten Myhkyrilän Seppäsiä koskenut sukututkimus on osoittanut meidän sukumme kohdalla.  Myös muut tekijät saattoivat vaikuttaa lampuotien vastikkeiden suuruuteen. Hovilan lähellä asuville määrättiin ylensä enemmän päivätöitä.  Myös lampuodin havaittu vaurastuminen lisäsi veroja jne.

Hovin vuokraviljelijät, lampuodit, olivat isäntiensä puhtaan mielivallan alaisia, koska häätöuhka oli se ruoska, jolla lampuoteja kiristettiin ja pidettiin kurissa. Merkittävää kuitenkin oli se, että Venäjään liitetyn Kannaksen alueella olivat Ruotsin vanhat lait voimassa. Se esti hovitilojen lampuotien vajoamasta venäläisten maaorjien asemaan ja auttoi heitä muutenkin puolustamaan itseään donetaarien ja etenkin heidän voutien mielivaltaa vastaan.

 

Reino Seppänen

(Kirjoitussarja jatkuu)

h